Tänään koitti päivä, jota olen ehtinyt kauhistella jo jonkin aikaa: eräs työkaverini lopetti työnsä.
Tässä kohtaa on pakko mainita, että työssäni vaihtuu ihmiset melkein koko ajan, työparinikin on vaihtunut moneen otteeseen. Olen melkeinpä tottunut siihen, ettei kyseiseen työpaikkaan moni jää hirveän pitkäksi aikaa. Työni on ikään kuin välivuosi tai suhde, jossa ei tiedä, pitäisikö erota vai ei. Monet kasvot ovat vaihtuneet ja pikkuhiljaa alan unohtamaan ihmisiä, jotka esimerkiksi aloittivat samaan aikaan kanssani. Mielestäni se on hyvin surullista, mutta koska kukaan ei puhu heistä tai muuten vaan muistele, he alkavat kadota minunkin mielestäni.
Siksi päätin, että haluan näiden ihmisten muistavan minut. En halua jäädä nimeksi kansioon tai hämäräksi kasvosi menneisyyteen. Haluan, että nämä ihmiset muistavat olemassaoloni vielä sen jälkeen, kun he astuvat työpaikkani ovesta ulos. Haluan ainakin, että he muistavat minut kivana tyyppinä ja että edes jollain tasolla olen pystynyt koskettamaan heidän sydämiään.
Tänään eräs Sanna lähti työpaikastani. Olin viime viikolla ostanut hänelle Star Wars-valomiekan (vihreän värisen), koska hän pitää hyvin paljon Star Wars-sarjasta. En mainitse valomiekan hintaa, mutta ostin sen, koska tiesin hänen pitävän siitä. Kun hetki koitti, hän alkoi hymyilemään niin aurinkoisesti, että melkein pystyi tuntemaan, kun koko huone alkoi hehkua lämpöä. Hän piti valomiekasta aivan suunnattomasti ja sanoi vielä, että hän on aina halunnut sellaisen.
Ilahduin siitä, miten innoissaan hän oli valomiekasta. Ihan kuin joulu olisi tullut etuajassa. Sydäntäni lämmitti, kun tiesin, ettei hän ainakaan heti unohda minua. Samalla kuitenkin pieni ikävä ajatus pälkähti päähäni: milloin tulee se hetki kun valomiekka on pölyyntymässä hyllyn päällä eikä kukaan muista, mistä hän sai sen. Kaikki kuitenkin kääntyi päälaelleen, kun hän kysyi puhelinnumeroani, jotta voisimme pitää yhteyttä Whatsappissa. Olin hyvin ilahtunut, en voi sanoin kuvailla sitä. Halasimme vielä päivän päätteeksi ja menin kotiin.
Tietysti kotimatkalla iski kauhean paha mieli. Tuntui pahalta, koska tiesin, etten tulisi näkemään häntä enää töissä. En juttelisi hänen kanssaan lukiotraumoistamme tai poikaystävistämme. Kaikista eniten harmitti se, että jo valmiiksi pienestä työryhmästämme yksi lähti pois, porukkamme luuhistuu kasaan, kuin rusinat. Jotenkin koen sen hyvin surulliseksi. Mutta hän sanoi, että haluaa pitää yhteyttä, eli se tarkoittaa, että olen oikeasti jollain tasolla koskettanut hänen sydäntään.
Joulun aikaan erään Sinnan sopimusta ei jatkettu hänen raskautensa takia. Olin ostanut hänelle hänen lempiteetään. Hän nimittäin oli kertonut, että piti kyseisestä teestä hyvin paljon, muttei viitsinyt ostaa sitä, koska se on liian kallista. Joten ostin hänelle pakkauksen hänen toiseksi viimeiseksi päiväkseen. Hän oli hyvin otettu ja ilahtunut. Hän vastapainoksi osti minulle viimeisenä päivänään riisimurokarkkeja. En ole vieläkään kehdannut syödä niitä, koska haluaisin pitää ne muistona hänestä. Aina kun näen pussin keittiönpöydälläni, tulen ajatelleeksi häntä. Pidin hänestä hyvin paljon ja eniten minua kaduttaa se, etten uskaltanut sanoa hänelle, että minulla tulee ikävä häntä.
Olen pohtinut tätä muistamisasiaa hyvin paljon. Olen päättänyt, etten halua unohtaa näitä ihmisiä. Tiedän, että jossain vaiheessa - etenkin kun olen vanhus - tulen unohtamaan. Mutta sitä ennen, haluan muistaa ja ennen kaikkea, haluan heidän muistavan. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että minua ei haittaa se, että he unohtaisivat minut. Sillä minä muistan heidät aina. He ovat pieniä lämpimiä jälkiä sydämessäni, koska tiedän, että olen jollain lailla heille ollut erityinen.
