Lomautus osa 1

Ensin ajattelin, että ei korona vaikuta työpaikkaani millään tavalla, koska olin kuitenkin mennyt töihin pandemian ajan normaalisti. Mutta toisin kävi: elokuussa tuli yt-neuvottelut ja silloin tehtiin päätös, että operaattorit lomautetaan neljäksi viikoksi, viikko kerrallaan. Tilanne oli mielestäni ahdistava, koska en ajatellut koskaan joutuvani kyseiseen tilanteeseen, siihen ei osattu varautua ennalta mitenkään eikä siitä osannut kukaan sanoa hirveämmin mitään, koska tilanne selkeytyi vasta hyvinkin myöhään. Saimme lomautuspaperit ja jopa ihan selkeät ohjeet, miten lomautuksessa toimitaan, mihin ottaa yhteyttä ja mitä papereita ja liitteitä pitää lähettää. Kuulun onneksi Yleiseen Työttömyyskassaan, joten saan sieltä ainakin jonkin verran rahaa korvaamaan lomautus.

Ensimmäinen lomautusviikkoni tapahtui 14 - 20.9 välillä. Meidät siis laitettiin ryhmissä lomautuksille ja olen ryhmässä 3. Samat ryhmät menevät myös samaan aikaan kesälomille (jep, emme saa päättää, milloin kesälomat pidetään). Olisin halunnut vaihtaa ryhmään 4, koska olisin silloin ollut samassa ryhmässä poikaystäväni Valtterin kanssa. Pyyntöjä kuitenkin tuli sen verran paljon, joten en pystynyt vaihtamaan, mikä on mielestäni ymmärrettävää. Valtteri meni siis viikkoa aikaisemmin lomautukselle ja minä menin hänen jälkeensä. Haluan kuitenkin tulevaisuutta ajatellen vaihtaa ryhmää, että voisin ensi vuonna pitää kesälomani samaan aikaan Valtterin kanssa.

Ensimmäisenä lomautuspäivänä näin tyttökavereitani. Yksi ystävistäni, Annu, oli käymässä Suomessa, joten halusin nähdä häntä kun hän meni Skotlantiin tapaamaan poikaystäväänsä. Menin Annun kanssa junalla Hyvinkäälle, jossa näimme Sannaa ja hänen poikaystäväänsä. Sanna tosiaan lähti Muratalta viime vuoden lopussa, joten en ole päässyt näkemään häntä niin usein. Menimme kaikki yhdessä Hesburgeriin, koska se on aina Annun toive, kun hän tulee Suomeen. Syömisen jälkeen menimme Sannan luo katsomaan hänen kissojaan. Viimeksi näin heitä vuoden alussa, joten hänen nuorimmainen kissa on kasvanut hyvin paljon. Hän on jo iso poika <3. Oli muutenkin mukava nähdä tyttökavereitani pitkästä aikaa, emme näe niin usein, koska asumme eri puolilla Uuttamaata ja Annu tosiaan asuu Tshekeissä. 

Jopa meikkasin for the girls!

Toisena lomautuspäivänä otin hieman rauhallisemmin ja oikeastaan vietin koko päivän unipuvussa (eli pyjamassa, yöasussa...miten sen haluakaan sanoa). Sain kuitenkin jostain syystä korventavan ajatuksen käydä katsomassa, mitä kaikkea häkkikellarista löytyikään. Otin sieltä mukaani tyhjiä pahvilaatikoita Valtterille ja kaksi muistolaatikkoa. Olen siis pakannut pienesineitä ja kaiken maailman lappuja kahteen laatikkoon. Sieltä löytyvät esimerkiksi aikaisemmat päiväkirjani, minun ja erään ystäväni kirjeet, postikortteja, ala-asteen kaverikuvat ja paljon piirrustuksia. Joidenkin mielestä saattaa olla turhaa säilyttää moisia asioita, mutta aina välillä haluan muistella menneitä ja nähdä kasvua itsessäni. Etenkin lukiessani päiväkirjojani, huomasin kuinka epävarma olin itsestäni silloin. Välillä on ihan hyvä huomata itsessään kasvua. 

Villi veikkaus: nää on 4 tai 5-luokalta

Kolmantena päivänä piti alun perin mennä kummityttöni ja hänen perheensä luo, mutta siirsimme sitä päivällä eteenpäin. Niinpä kävin kaupassa ostamassa viikonlopun ruokatarvikkeet, koska en olisi kerennyt hakemaan niitä torstaina tai perjantaina. Loppupäivä oikeastaan meni siinä, että laitoin YouTubesta pyörimään podcastin taustalle ja pelasin Animal Crossingia. Multitasking at its finest.

Kissat ovat myös pitäneet seuraa

Torstaina heräsin aikasin (siis suhteessa siihen, miten aiemmin olin viikolla herännyt) ja suuntasin Kannelmäkeen tapaamaan kummityttöäni ja hänen perhettään. Veimme lapset ulos leikkimään ja samalla vaihdoin kuulumisia kummityttöni isän kanssa. Sisälle mentyämme söimme kaikki välipalaa, jonka jälkeen menimme katsomaan Pipsa Possua. En haluaisi myöntää tätä, mutta Pipsa Possu on ihan hauska sarja, naurahdin jopa muutamaan otteeseen. Lapset laitettiin päiväunille, jonka jälkeen puhuimme Euroviisuista ja katsoimme YouTubesta videoita. Tämän jälkeen menin kotiin, jossa hieman siivosin.
En ole kerennyt kummityttöni isää nähdä kovin paljoa, koska olemme eri vuoroissa ja viikonloppuni kuluvat Valtterin kanssa. Ehkä tämä lomautus on hyvä tilaisuus nähdä ihmisiä?

 

 

 

Perjantaina siivosin vielä ahkerasti asuntoani, koska en halunnut siivota viikonloppuna ja sitten asunto olisi siisti, kun Valtteri tulee töistä luokseni. Ajattelin tehdä pienen yllätyksen Valtterille ja tein hänelle mustikkapiirakan pullataikinaan leivottuna. Hänen mumminsa teki mustikkapiirakan aina niin ja halusin itsekin kokeilla sitä. Kyseisestä taikinasta jäi hiivaa sen verran yli, että tein extrana sämpylöitä. Sillä välin kun molemmat taikinat olivat kohoamassa, menin hakemaan kaksi Sims 2:n lisäosaa ilmaiseksi. Olen vielä niin vanhanaikainen, että pelaan Simsin kakkosversiota, mutta nyt kun kukaan muu ei pelaa sitä, niin saan ilmaiseksi lisäosia. Win-win!
Sämpylät onnistuivat hyvin, mutta mustikkapiirakka oli hieman liian kauan uunissa. Ohjeessa sanottiin, että piirakan pitää olla uunissa 30 minuuttia, mutta omani oli hieman yli 15 minuuttia ja silti hieman kärähti. Kun Valtteri tuli luokseni, söimme sämpylöitä ja mustikkapiirakkaa sekä katsoimme samalla Better Call Saulia.

Viikonloppuna katsoimme hieman lisää Better Call Saulia ja söimme hieman lisää sämpylöitä ja mustikkapiirakkaa. Jatkoimme myös pitkästä aikaa Super Mario Bros 3:a. Emme oikein pysty hirveän kauan pelaamaan putkeen, koska molemmilla menee hermot, koska olemme niin huonoja. Sunnuntain olemme jo monta viikkoa pyhittänyt Persona 5:lle. Olen vielä uusi JRPG-peleille, joten Valtteri toimii neuvonantajana sekä myös hoitaa tietyt asiat pelistä.
Vaikka näenkin Valtteria joka päivä töissä, niin nämä viikot, joita en vietä hänen kanssaan, tuntuvat hyvin pitkiltä. Myöskin aikaisempi viikko, jolloin Valtteri oli lomautettuna, meni hyvin hitaasti. Se johtui myös siitä, että parhaimmat juttukaverit olivat joko lomalla tai lomautettuna.

 

Valtteri sanoi, ettei mielellään halua kuvaansa blogiini, joten piirsin hänet ja Sulon Paintilla.

Nyt kun ensimmäinen lomautus viikko on ohi, se ei ole niin paha, miltä se kuulostaa. Totta kai lomautuksen aikana ei saa niin paljoa rahaa, joten täytyy hieman katsoa, mitä ostaa. Olisin halunnut ostaa syksyn Pusheen boxin, mutta jouduin nielemään ylpeyteni ja olla ostamatta sitä. Hieman myös harmittaa, etten pysty ostamaan niitä joululahjoja muille, mitä olin ajatellut. Perheeni onneksi ymmärtää asian.
Tämä lomautus on ehkä myös hyvä innoite pitämään blogiani yllä, koska olen ollut laiska kirjoittamaan tänne. Ensi lomautus on siis lokakuussa, joten jos sitä ennen ei ole kuulunut mitään, niin olen ollut vain laiska.

Myrskyn jälkeen

Eron jälkeen en oikein ajatellut hirveämmin asioita, koska yritin selviytyä päivästä toiseen hajoamatta palasiksi. En olisi halunnut näyttää pahaa oloani töissä, mutta välillä saatoin itkeä tai vain tuijottaa tyhjyyteen. Sinnittelin kuitenkin kesälomaani asti, koska olin aivan poikki juuri ennen loman alkua, etten jaksanut tehdä oikein mitään ylimääräistä. 
Lomani aikana sain kerättyä voimavarojani ja mietittyä kaikkea etenkin sitä, mitä minun ja Patrikin kanssa tapahtui. Pystyin hyväksymään asiaa enemmän ja keskittyä itseni kokoamiseen. Olin jotenkin ehtinyt unohtaa, millainen ihminen olin ennen Patrikia. Mitä tein silloin vapaa-ajallani? Ketkä ihmiset olivat läsnä elämässäni silloin? Totesin kuitenkin, etten mitenkään pysty olemaan se sama Siiri kuin silloin, koska asiat olivat hyvin erilailla silloin: asuin äitini kanssa Korsossa, minulla ei ollut työpaikkaa eikä mitään hajua tulevaisuudesta. Kaikki muut asiat ovat muuttuneet, paitsi se, etten vieläkään tiedä tulevaisuudesta. 

Se olikin ensimmäinen asia, mitä halusin selvittää: mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Olin ollut häähumussa niin pitkään, että häiden peruuntumisen jälkeen en pystynyt ajattelemaan mitään, mitä tulevaisuudessa tapahtuisi. Äitini sanoi, että ne rahat jotka jäivät häistä, pitäisi käyttää johonkin fiksuun. Hän ehdotti, että voisin mennä matkalle. En oikein lämmennyt ajatukselle, koska jos minun olisi pitänyt mennä matkalle, se olisi pitänyt tehdä lomani aikana ja olin jo aikalailla suunnitellut lomani. Vielä kaupanpäällisenä siinä oli se, että olin varannut tatuointiajan heti lomani alusta, joten en olisi voinut mennä uimaan tai ottaa aurinkoa ja muutenkin olisi pitänyt varoa tatuointia koko ajan.

Sain kuitenkin siitä idean, että lähtisin isommalle matkalle sitten, kun täyttäisin 25 vuotta (mikä on muuten ensi vuonna). Olen jo pitkään haaveillut meneväni Japaniin ja itseasiassa puhuimme silloin Patrikin kanssa, että menisimme sinne häämatkalle...kunnes hän päätti, että vain weeaboot menevät Japaniin, joten se tyssäsi siihen. Asiaa myös vei eteenpäin se, että työpaikallani niin sanotut Lohjaboys't menivät Japaniin kesälomallaan ja he näyttivät kuvia ja kertoivat matkastaan. Sain myös tulijaisia heiltä, joista muuten pidin erittäin paljon. 
Joten päätin, että menen Japaniin keväällä 2021, silloin kun kirsikankukat kukkivat. 

Tulijaiset

Koska olen saanut ainakin jonkinlaisen tavoitteen elämälle, olen keskittynyt siihen. Olen tehnyt paljon töitä, jotta voin laittaa rahaa säästöön. Olen myös tehnyt jo etukäteen piikkiä, koska ajattelin olla Japanissa puolitoistaviikkoa eli toisin sanoen, siihen menee yksi talvilomaviikko ja loput otan piikillä. Olen jo kerryttänyt 26 tuntia ja vielä 14 jäljellä. Olen siis jo voiton puolella. Voi olla, että kerrytän vielä hieman lisää, jotta voin esimerkiksi lähteä töistä hieman aikaisemmin. Olen myös laittanut tavaroitani myyntiin ja kerännyt töissä pulloja. Toivoin myös äidiltäni joululahjaksi hieman rahaa matkarahastooni. Joten, olen oikeasti alkanut panostamaan tähän tavoitteseen. En nimittäin halua jäädä voivottelemaan lopunelämääni sitä, etten koskaan mennyt Japaniin.

Olen myös miettinyt itseäni ihmisenä ja miten haluan muuttua. En nimittäin halua voivotella eroa ja rypeä itsesäälissä lopunelämääni. Olen kuitenkin taipuvainen kyseisiin tapoihin, mutta olen ymmärtänyt sen, ettei ole mitenkään häpeällistä kertoa tuntumuksistaan muille. Olen jostain syystä oppinut siihen, etten puhu asioista, jotka vaivaavat. Sitten siinä aina käy niin, että ne asiat patoutuvat sisälle ja purkautuvat hyvinkin ikävillä tavoilla. Yritän pitää asiat niin, etteivät ne pääse patoutumaan, niistä asioista pitää puhua. Siksi olenkin erittäin iloinen siitä, että perheeni on tukenut minua tässä asiassa. Juuri tämän takia meillä on perheen ryhmächat, jonka nimi on Mammabear & Teddys.

Myös eräs asia, minkä olen oppinut kantapään kautta on se, ettei kaikille tarvitse olla kiltti. Maailmassa on paljon sellaisia ihmisiä, jotka hyödyntävät muiden kilteyttä ja ne kiltit ihmiset imetään tyhjiin. Yritän oppia tunnistamaan sellaiset ihmiset ajoissa, koska kaikki eivät ansaitse kilteyttäni. 
Olen muutenkin sellainen ihminen, että mietin hirveästi, mitä muut ihmiset miettivät minusta ja sen takia yritän olla kiva kaikille. Mutta se ei toimi niin, kaikille ei voi olla kiva, vaikka kuinka haluaisi. Joka suuntaan ei voi revetä. Niinpä olen keskittynyt niihin ihmisiin, jotka arvostavat minua juuri tälläisenä kuin olen.

Minulla on siis paljon tekemistä itseni kanssa sekä myös tekemistä yleisesti. Mutta toisaalta, mielestäni on hyvä, että on jotain, mikä pitää liikkeellä. Jaksan mennä töihin, koska minulla on selkeä tavoite eikä aikaiset aamut ärsytä niin paljoa. Olen kuitenkin myös muistanut levätä, aloitin nimittäin juuri katsomaan Breaking Badia. En ole varma, miten nuo kaksi liittyvät toisiinsa, mutta yritin sanoa, että en pelkästään tee töitä koko aikaa.  

Hän pitää huolen, että muistan levätä

 

Näinhän täällä käy

Sinänsä ironista, että edellisessä tekstissäni kerroin siitä, kuinka asiat rullaavat minulla ja Patrikilla ja että olimme menneet naimisiin. No, nyt on käynyt niin, että olemme eronneet. Tämä saattaa tulla joillekkin suurena yllätyksenä, mutta lähipiirini ovat perillä asiasta ja ovat tukeneet minua ja päätöstäni. 

En ehkä ihan kaikkia yksityiskohtia avaa, mutta kerron hieman ympäripyöreästi, mitä tapahtui. Menimme tosiaan Patrikin kanssa naimisiin vuoden 2018 elokuussa. Pidimme erittäin intiimit kirkkohäät, jotta myöhemmissä "kunnon" häissä vihkiseremonia olisi enemmän meidän mieleen. Myöskin erimielisyydet vihkimisestä johti tähän päätökseen: minä halusin kirkkohäät, kun taas Patrik halusi pakanalliset häät. 
Kirkkohäiden jälkeen aloimme suunnittelemaan niitä "kunnon" häitä, joihin tulisi siis kaikki sukulaiset ja ystävät. Kävimme katsomassa hääpaikkaa ja varasimme sen. Päiväksi lyötiin lukkoon 8.6.2019. Vuoden vaihteessa lähetimme kutsut.

Kaikki näytti menevän hyvin, kunnes tilanne alkoi rakoilla. Patrik tosiaan pääsi opiskelemaan Kotkaan merenkulkualaa vuoden vaihteessa ja olin skeptinen asian suhteen. En siinä mielessä, etteikö hän olisi pärjännyt siellä, vaan lähinnä sen takia, koska häät olivat tulossa ja rahaa piti säästää niihin. Patrik kuitenkin vakuutti, että asia on hoidossa, joten uskoin häntä. 
Koska Patrik meni opiskelemaan kokopäiväsesti Kotkaan, se tarkoitti sitä, että hän tulisi asumaan siellä enemmän, joten hän meni opiskelija-asuntoon. Viikonloppuisin tai välillä arkisin hän tuli kotiin Vantaalle. Tämä kuitenkin myös tarkoitti sitä, että joutuisin maksamaan hieman enemmän laskuista ja ruoista. Olin varautunut siihen ja aluksi se meni hyvin. Patrik kuitenkin maksaisi normaalisti vuokran ja omat laskunsa ja koulujuttunsa (maininta: opiskelija-asunnosta piti maksaa vain ns pantti, joka oli muistaakseni 350 e, muuten siellä asuminen oli ilmaista). 

Kun häät alkoivat lähestyä, alkoi stressiä ilmaantua. Olin luvannut Patrikille, että hoitaisin suurimman osan hääjärjestelyistä, jotta hän saisi opiskella rauhassa. Koska hääjärjestelyt jäivät minulle, aloin stressata niitä ihan hulluna, koska tekemistä oli niin paljon. Minusta tuntui, ettei Patrik halunnut osallistua niihin ollenkaan, vaan hän enemmän halusi opiskella. Aloimme riidellä paljon ja melkeinpä joka asiasta. Suurin syy riitoihin oli kuitenkin häät. Patrik sanoi vihaavansa niitä häitä ja hän toivoi, että ne olisivat vain ohi. 
Suurin riita tuli kuitenkin minun vihkisormuksesta, koska Patrik uskoi, että pärjään ihan hyvin kihlasormuksellani. Olihan kuitenkin toivomani sormus kallis, mutta se oli oikeasti kaunein sormus, mitä olin koskaan nähnyt. Kerroin asiasta äidilleni, joka soitti Patrikille kysyäkseen asiasta ja siitä se sitten lähti.  

Sinä päivänä puhuin monta tuntia puhelimessa. Puhuin äitini kanssa ja Patrikin kanssa. Minusta alkoi tuntua siltä, että kaikki oli menossa pieleen häiden takia. Tiesin, että se tietäisi stressiä, mutta se olisi ollut helpompi sietää, jos olisin saanut tukea toiselta osapuolelta. Sen sijaan sain huutoa, syyttelyä ja toivomista, että niitä häitä ei tulisi ollenkaan. Jos Patrik olisi pysynyt töissä ja mennyt edes puoli vuotta myöhemmin opiskelemaan, todennäköisesti olisimme pitäneet häät. Sanoin hänelle, että odota opiskeluun menemistä, mutta hän ei kuunnellut. 
Niinpä jouduin tekemään päätöksen. Tiesin, ettei Patrik lopettaisi opiskelua häiden takia, niinpä päätin perua häät. Se oli elämäni kamalin päätös, mutta tiesin, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. 

Emme tehneet päätöstä eroamisesta heti, koska halusin hieman toipumisaikaa murskaavan päätöksen jälkeen. Uskoin, että järjestäisimme häät sitten, kun Patrik on valmistunut. Tai ainakin hän lupasi, että saisin sen haluamani sormuksen ja parhaimmat mahdolliset häät heti, kun hän on valmistunut. En sillä hetkellä halunnut ajatella asiaa, koska olin silti murtunut. 
Ajankuluessa päätimme, että pysymme yhdessä. Olimmehan olleet yhdessä jo melkein viisi vuotta, olemme kokeneet niin paljon yhdessä. Kuitenkin, tekemäni päätös silti kalvasi sisintäni. Tuntui oudolta palata arkeen ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olisin halunnut puhua enemmän asiasta, mutta siihen Patrik vain totesi, että mitä puhuttavaa siinä enää on. 

Mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän huomasin, etten halunnut olla Patrikin lähellä. En halunnut, että hän katsoo minua, koskettaa tai edes hengittää minua päin. En vain enää halunnut olla kotona ja keksin tekosyitä, jotta en olisi hänen kanssaan samassa tilassa. Viimeinen pisara oli se, kun Patrik kertoi, ettei hänellä ole varaa maksaa vuokraa, vaikka tiesin että hänellä oli. Sen sijaan hän oli ostellut ties mitä tarvikkeita veneeseensä. Silloin se iski: olin uhrannut oman unelmani hänen unelmansa eteen. Olin maksanut enemmän laskuja ja ruokia ja hoitanut melkeinpä kaiken kotiin liittyvän, jotta hän saisi opiskella. Mielestäni se ei ollut reilua minua kohtaan, koska oikeasti yritin tukea ja tsempata Patrikia opiskelun suhteen. Sen sijaan hän syytteli ja huusi minulle siitä, että halusin kunnon häät. Joten miksi haluaisin olla sellaisen ihmisen kanssa, joka ei tue minua unelmieni suhteen ja joka ei pidä lupauksiaan.

Tämä saattaa kuulostaa siltä, että kaikki oli Patrikin syytä, mutta tietysti, tämä on minun näkökulmani, minun tarinani tapahtuneesta. Patrikin versio saattaa olla hyvin erilainen. En kuitenkaan väitä, että olisin täysin puhtoinen, koska parisuhteeseen tarvitaan kaksi. Minäkin olen jättänyt asioita tekemättä, sanonut pahasti ja ollut välillä kunnon mulkero. En kuitenkaan kadu tekojani, enkä kadu sitä, että päätin erota ja perua häät. Voin seistä sanottujen sanojeni takana. En halunnut jäädä suhteeseen, jossa olisin myöhemmin ollut onneton. Koska eikö kaikki ihmiset oikeasti halua olla onnellisia? Loppujen lopuksi, uskon, että Patrik on paljon onnellisempi, kun hän saa olla merellä ja tulla ja mennä miten hän haluaa. 
Olen erittäin taikauskoinen ja uskon jollainlailla kohtaloon. En tiedä, oliko minun ja Patrikin tarkoitus pysyä yhdessä vai erota. Vai oliko meidän edes tarkoitusta olla yhdessä. Uskon kuitenkin, että tällä kaikella on tarkoitus. Se mikä se tarkoitus on, selviää varmasti myöhemmin. En ole erityisemmin miettinyt sitä, koska olen yrittänyt saada itseäni takaisin jaloilleni. 

En kuitenkaan olisi pärjännyt tähän asti ilman perhettäni ja ystäviäni. Heidän tukensa on ollut korvaamatonta. On ollut hienoa tietää, etten ole yksin ja että minulla on ihmisiä ympärilläni, joihin voin luottaa. 
Tämä on ollut teille lukijoille varmasti erittäin raskasta luettavaa, mutta kiitos kuitenkin niille, jotka näkivät sen vaivan. Kiitos, että olette osa tarinaani.

Merimiehen vaimo

Niinhän siinä kävi, että Patrik pääsi opiskelemaan Kotkaan merenkulkualaa. Hän on arkena asuntolassa Kotkassa ja viikonloppuisin hän tulee kotiin Vantaalle. Toisin sanoen, näemme vain viikonloppuisin, jos silloinkaan, onhan meillä molemmilla omia juttujamme. 
Kun olemme kertoneet lähipiirillemme opiskelusta ja elämästä merellä, usein ihmiset sanovat ensimmäisenä, että Patrik tulee olemaan hyvin pitkiä aikoja merellä. Eräs tuttavani vain totesi: "Onneksi olkoon, et tuu enää koskaan näkemään sun miestäs". Kiitti hei, tuon halusinkin kuulla. 
Totta kai minulla on omat huoleni ja pelkoni, mutta loppujen lopuksi olen tehnyt valinnan tukea Patrikia hänen unelmansa suhteen. En halua olla sellainen pirttihirmu, joka kaulimen kanssa mätkii miestään, kun hän on ollut liian kauan poissa kotoa. Mielestäni on hienoa, että Patrik on lähtenyt opiskelemaan ja tavoittelemaan unelmaansa. Se on helpompi tukea toista, joka tietää mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä, koska en itse vieläkään tiedä. Uskon myös, että sitten kun tiedän mitä haluan tehdä "isona", Patrik tukee minua ja päätöstäni. Tällä hetkellä olen iloinen työstäni ja harrastuksestani, joten se riittää minulle toistaiseksi.

No entäs sitten, kun Patrik on merellä neljä viikkoa?
En ajatellut nyyhkyttää hänen peräänsä, vaikka se kuulostaakin ikävältä. Totta kai minun tulee ikävä häntä, mutta en ajatellut vain pyöritellä peukaloitani ja odottaa. Minulla on omat juttuni, joita teen ilman Patrikia, kuten pelien pelaaminen, kirjoittaminen ja ompelu. Olemme muutenkin sellainen pariskunta, että emme ole toistemme seurassa 24/7. Kun aloitimme seurustelemaan, näimme ehkä kerran viikossa, jos sitäkään. Voisi melkeinpä sanoa, että olemme tottuneet olemaan erillämme. Olemme kuitenkin sopineet, että kun Patrik on tulee takaisin kotiin, vietämme mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Ei se ole sen kummempaa.

Eniten olen huolissani omasta sosiaalisuudestani. Patrik on nimittäin erittäin iso osa sosiaalista verkostoani, joten pelkään että minusta tulee liian yksinäinen. Minulla ei nimittäin ole niin hirveästi ystäviä ja yhteen meni juuri välit poikki. Olen vain niin tumpelo kaikissa sosiaalisissa tilanteissa ja etenkin yhteydenotto on erittäin vaikeaa. Luojan kiitos nykyään on Whatsapp, ettei tarvitse soittaa. Välillä mietin, että miten olen aiemmin selviytynyt ilman nykyteknologiaa. Vaikka yhteydenotto on helpompaa nykyään, silti minulle uusien ystävien saaminen on erittäin haasteellista, mutta sitä asiaa avaan joskus toiste hieman enemmän.

Olen kuitenkin yllättynyt siitä, että minusta on tullut erittäin läheinen äitini kanssa. Hänellä on nimittäin suhteellisen sama tilanne: puoli-isäni matkustelee usein töidensä takia ja hän saattaa olla vain muutama päivää kotona, kunnes lähtee taas. Olen siis puhunut huolistani ja murheistani äitini kanssa ja hänestä on tullut minulle todella tärkeä vertaistuki. Kellään muulla ei tunnu olevan samaa tilannetta tai ainakaan en tiedä ketään, jolla olisi. Ottakaa hei yhteyttä, jos joku muukin sattuu olemaan samassa tilanteessa *wink wink*.

Kun olen kertonut ihmisille minun ja Patrikin tilanteesta, usein kuulen kysymyksen: "Eikö se tosiaan haittaa, ettet tule aina näkemään Patrikia? Entä sinun unelmasi?". Ja oikeasti, se ei haittaa etten näe Patrikia niin usein. Saatan kuulostaa välillä siltä, että melkeinpä haluaisin hänestä eroon, mutta asia ei ole niin. Olen puhunut asiasta Patrikin kanssa ja tiedän, että tämä on se, mitä hän haluaa tehdä. Olisin mielestäni todella itsekäs, jos en antaisi hänen tehdä sitä, mikä on hänelle se oikea ammatti. Olen hyväksynyt sen, etten tule näkemään häntä niin usein, mutta en anna sen murtaa minua tai meitä. Se on hinta, mikä kyseisestä alasta pitää maksaa ja olen valmis maksamaan sen. 
Ja entä se minun unelmani? No, en tosiaan ole vielä keksinyt, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Olen jo monta vuotta ollut niin sanotussa välitilassa, mutta nyt kun minulla on vakituinen työpaikka, olen ollut erittäin iloinen. Olin nimittäin niin varma, etten koskaan tulisi löytämään itselleni vakituista työpaikkaa. Olen viihtynyt todella hyvin ja pidän ihmisistä, joiden kanssa työskentelen. Työpaikan vakiintumisen ansiota, olen voinut rauhassa miettiä, mikä olisi sitten seuraava askel. Haluaisin yletä työurallani, en kuitenkaan ihan esimiestasolle, mutta hieman ylemmäs. Voisi jopa sanoa, että minulla menee hyvin.

Ja tosiaan, minä ja Patrik menimme naimisiin viime elokuussa, sen takia olen merimiehen vaimo enkä tyttöystävä. Pidimme siis kirkkohäät nyt ja tulevana kesänä on sitten kunnon häät. Niistäkin sitten enemmän hieman myöhemmin. En tiedä onko tämä oleellista kertoa, mutta kerroinpahan sen nyt niille, jotka eivät siitä tiedä :D

Hakuaika

Monille on hyvin ajankohtaista, että hakuaika ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin alkoi 14.3. Minua se ei kosketa, koska en ole muutamaan vuoteen hakenut mihinkään ja hyvin todennäköisesti en tulekaan hakemaan vähään aikaan. Mieheni kuitenkin haki ja myös hyvä ystäväni ja varmasti myös hyvin moni muukin. Toivon hyvin paljon, että heillä tärppäisi, etenkin kun hyvä ystäväni on jo monta vuotta hakenut, eikä ole vieläkään saanut opiskelupaikkaa. Mieheni taas haki ensimmäistä kertaa ammattikorkeakouluihin, joten toivon, että joku niistä kuudesta paikasta ottaisi hänet.

Tässä kohtaa kun mieheni on päättänyt mennä opiskelemaan, äitini oli hieman nihkeä asian suhteen. Hänen mielestään minun pitäisi opiskella ensin. Mutta toisaalta, minulla ei ole hinkua mennä opiskelemaan, koska en tiedä mitä haluaisin tehdä. Tässä parin vuoden aikana äitini on painostanut minua opiskelemaan, mutta mitä enemmän hän painostaa, sitä enemmän asia alkaa ahdistamaan. Hän joskus jopa katsoi siskoni kanssa minulle sopivia ammatteja ja sekin alkoi ahdistaa.
Se, mikä minua loppupeleissä ahdistaa, on se, että minua oikeasti painostetaan opiskelemaan jotain, ihan mitä tahansa. Joo, en ole opiskellut itselleni ammattia, olen vain ylioppilas, mutta mielestäni on vaikeaa valita, minne lähtisi opiskelemaan, koska ammatteja on paljon.

Totta kai voisin mennä opiskelemaan vain jotain, mutta mielestäni on turhaa mennä opiskelemaan jotain, mistä ei pidä ja vielä sellaista jota ei haluaisi tehdä työkseen. En nimenomaan haluaisi myöskään opiskella alaa, josta en saisi töitä. Ja nimenomaan ne alat, jotka kiinnostaisi, ei ole töitä. Miksi menisin opiskelemaan alaa, jossa ei saisi tehdä opiskelemaansa työkseen? Totta kai asia olisi eri, jos olisin mennyt peruskoulusta vaikka konditoria-leipuriksi ja sen jälkeen vasta todennut, että oho, eihän meille olekaan töitä. Mutta koska jo etukäteen tiedän tämän, niin osaan välttää sen.
Mutta koska menin lukioon peruskoulun jälkeen, enkä tiennyt mitä tehdä, niin oli helpompaa hakea töitä, joihin ei kummoista koulutusta tarvinnut (eli tuotantotyötä).

Myös ajatus opiskelusta ahdistaa, siis siitä itse opiskelusta. Oma abivuoteni oli niin kamala ja rankka, etten halua enää koskaan kokea sitä uudestaan. Lukio oli muutenkin hyvin vaikeaa aikaa minulle eikä se oikeastaan edes johtunut siitä opiskelusta, vaan niistä ihmisistä, joita siellä oli. Olin lukioaikanani hyvin erilainen ihminen, mitä olen nykyään, enkä oikeastaan halua palata siihen, millainen olin.
Viimeisenä abivuotenani menin puhumaan kuraattorille pahasta olostani (vaikka halusin psykologille, perkele) ja kerroin hänelle silloin jo, että en tiedä mitä haluan tehdä ja ahdistaa kun muut painostaa. Hän kuitenkin sanoi, että kun menee jatko-opiskelemaan, niin ne alat jonne hakee, seuloo ihmisiä, joita siellä on. Lukio kun on semmoinen paikka, jonne on monista eri taustoista tullut porukkaa ja kaikilla on eri tavoitteet, niin on välillä hyvin vaikeaa löytää paikkaansa. Tottahan tuo on, mutta se silti pelottaa, että mitä jos ne ihmiset ovat sielläkin paskaa.

Hyvä esimerkki asiasta on ystäväni Sanna, joka haki parturi-kampaajaksi peruskoulun jälkeen. Hän piti alasta todella paljon ja hän on todella taitava, mutta se miksi hän ei tee tätä työkseen on ne ihmiset, keitä siellä oli. Kaikki olivat tyttöjä, joten kun on paljon tyttöjä, helvetti on irti. Kaikesta pitää kilpailla ja jos joku erottuu joukosta, häntä syrjitään. Monet kuulemma lopettivat sen koulun kesken, koska siellä oli yksinkertaisesti vain kamalaa. Valmistuttuaan Sanna ei ole tehnyt kampaajan hommia, paitsi leikellyt pientä maksua vastaan tuttaviensa hiuksia ja myös värjäillyt. Olihan siitä jotain hyötyä, mutta jos miettii asiaa pidemmällä tähtäimellä, niin eihän siitä oikeastaan ollut mitään muuta iloa, kuin ammatti, jolla pääsee edes jonkinlaisiin töihin.

Joten jos miettii esimerkiksi minun ja Sannan tarinoita, niin ne ovat hyvin erilaiset, mutta hyvin samanlaiset. Sannalla oli selkeä toive, että hän pääsisi tekemään ammatikseen kampaajan hommia, mutta valmistuttuaan hän ei koskaan halunnut edes ajatella tekevänsä sitä ammatikseen. Minulla taas ei ollut ollenkaan toivetta, mitä toivon saavuttavani lukiossa ja kun valmistuin, sain ylioppilaan paperit ja olin taas lähtöpisteessä. Nyt olen tehnyt neljä vuotta töitä ja olen ihan tyytyväinen.

Se mitä tällä haen on se, että mielestäni on ihan tyhmää painostaa jotakuta opiskelemaan, joka ei tiedä mitä haluaisi tehdä. Mielestäni häntä pitäisi kannustaa kokeilemaan eri asioita ja harrastaa vapaa-ajallaan paljon kaikkea. Jos esimerkiksi harrastuksen kautta löytäisi oman kutsumuksensa johonkin, niin se olisi hyvä. Ainakin hän pääsisi tekemään jotain, mistä todella pitää.
Esimerkiksi, minä pidän nykyisestä työstäni todella paljon. Tietysti aamuviiden herätykset ei ole niin hauskoja, mutta jaksan silti herätä ja mennä töihin. Oikeastaan ei vieläkään ole tullut sellaista tunnetta, että kumpa ei tarvitsisi mennä töihin tai voisinpa lavastaa oman kuolemani ettei koskaan tarvitsisi mennä töihin. Pidän työstäni ja haluan kehittyä ja ehkä jopa nousta urallani. Minulle riittää se, että saan tehdä työtä josta pidän ja vapaa-ajallani saan tehdä mitä haluan. Joillekin riittää sellainen elämä, enkä kritisoi niitä, jotka haluavat enemmän.

Blue moon, now I'm no longer alone

Olen blogissani muutamaan otteseen maininnut ystäväni Andrin, joka on siis työkaverini Gemaltosta. Vaikka en olekaan siellä enää töissä, olen silti yhteyksissä häneen, koska noh, onhan meistä tullut hyvin läheiset ystävät. Vuoden alussa, kun olin heillä käymässä, hän ilmoitti, että hän ja hänen kihlattunsa Markus olivat vuokranneet tilan Suomenlinnasta ja siellä he pitäisivät häät. Tiesin, että jossain vaiheessa he menisivät naimisiin, mutta en osannut ajatella, että niin pian. Tai no, kaikki muut parit ovat olleet muutaman vuoden kihloissa ja sitten "vasta" menneet naimisiin tai sitten he jäävät kihloihin eivätkä mene naimisiin. Olin kuitenkin hyvin iloinen heidän puolestaan, että he päättivät mennä naimisiin, he nimittäin ovat ehkä suloisin pari ikinä. Hääteemakseen he olivat valinneet 50-luvun ja Fallout-pelisarjan.

Viikkoa ennen häitä pidin polttarit, mutta ne eivät menneet ihan niin kuin ajattelin. Voin myös vedota siihen, että en ole koskaan ennen ollut polttareissa enkä etenkään järjestänyt sellaisia, joten olin aika pihalla koko hommasta. Mutta ainakin sain jonkinlaiset pippalot järjestettyä! Sanoin kuitenkin heille, että voin sitten kymmenen vuoden päästä järjestää uudet polttarit tai ainakin silloin, kun he uusivat vihkivalansa.

Menin Andrin kanssa SuperParkiin sillä välin kun Markus sai hemmottelua

Itse hääpäivä oli 20.5, mutta päivää ennen, Andri ja Markus kävivät maistraatissa, jossa heidät vihittiin. Minä ja Ilona (Markuksen kaaso) olimme todistamassa tätä hetkeä ja oli kyllä suuri kunnia olla paikalla todistamassa kyseistä hetkeä. Olin kyllä aika pettynyt, kun Andri ei laittanut päälleen antamaani Jeesus-paitaa. Vihkimisen jälkeen menimme syömään ja sieltä minä menin Loviisaan, Andri meni kotiinsa ja Ilona ja Markus menivät koristelemaan juhlapaikkaa.
Miksi menin Loviisaan? Koska Andri ja Markus toivoivat, että poikaystäväni Patrik voisi viedä ihmisiä ajelulle veneellään, joten päivää ennen häitä aloimme ajamaan Loviisasta Helsinkiin. Se on ihan oma tarinansa, mutta pääsimme kuitenkin perille monen mutkan kautta. Ikävä kyllä Patrik ei kerennyt tulemaan seremoniaan, mutta hän kuitenkin oli muuten paikalla todistamassa.

Tosiaan, seremonia alkoi klo 14 ja koska veneretkemme ei ollut onnistunut niin hyvin, olimme myöhässä aikataulusta. Olin noin klo 13 Hakaniemessä, josta Patrikin piti hakea minut ja olisimme menneet veneellä Suomenlinnaan. Kuitenkin, itse olin oikeassa paikassa, mutta koska olin selittänyt sijaintini paikan väärin, Patrik oli väärässä paikassa. Joten, Patrik meni veneellä Suomenlinnaan ja itse menisin lautalla, koska hän ei olisi millään kerennyt hakea minua. En ole ikinä juossut niin kovaa, mutta ehdin kuitenkin seremoniaan (viisi minuuttia myöhässä). Eihän tietenkään voi olla kunnollista hääpäivää ilman hieman draamaa.
Seremonian piti Andrin isoveli, jossa hän oikeastaan vihki parin uudestaan ja ilmoitti kaikille, että he ottavat täysin uuden sukunimen. Andri ja Markus olivat vielä kirjoittaneet toisillensa valat ja ne olivat todella kauniit. En ole ennen ollut häissä, joissa hääpari kirjoittavat toisilleen valat. Olen nähnyt sitä vain televisiossa.

Hetkeä ennen seremoniaa

Seremonian jälkeen oli ruokaa ja ennen ruokailua sai pitää puheen. Olin siis kirjoittanut oman puheeni jo silloin, kun Andri ja Markus olivat menneet kihloihin, joten minulla oli aikaa hioa sitä. Olin kyllä yllättynyt siitä, että myös monet muut halusivat pitää puheen. En siis halua kehuskella sillä, että minun puheeni olisi ollut ainoaa laatuaan ja paras, vaan ihmettelin sitä, kun missään muissa häissä missä olen ollut,ei niin moni ole halunnut pitää puhetta kuin näissä häissä. Se oli mielestäni sydäntä lämmittävää, koska nämä kaikki ihmiset olivat aidosti onnellisia hääparin puolesta. En ole missään muissa häissä kokenut sitä tunnetta.
Oma puheeni meni ihan hyvin, ehkä hieman improvisoin liikaa. Tavoitteeni oli saada hääpari itkemään, mutta sen sijaan suurempi saavutus oli se, että sain häävieraat nauramaan tyhmälle vitsilleni. Vau, niin moni ei ole koskaan nauranut millekään jutulleni. Hääpari oli liikuttunut, ei ihan itkun partaalle, mutta olin silti tyytyväinen puheeseeni.

Noooooooo, ainakin joku otti kuvan, kun pidin puheen

Kerrankin ruoka oli oikeasti hyvää! Aina muissa häissä on ollut hieman nihkeät valikoimat nirsoille ihmisille, mutta koska hääpari oli itse tehnyt kaikki ruoat, oli menu tehty heidän toiveiden mukaisesti. Juuri siksi pidän Andrista, koska hän on lähes yhtä nirso kuin minäkin. Otin jopa lisää ruokaa, mitä en melkeinpä ikinä tee.
Ruoan jälkeen Patrik vei Markuksen, kaksi Andrin isoveljen lasta ja yhden häävieraan veneretkelle. He vaikuttivat olevan hyvin innoissaan retkestä ja Patrik oli mielissään, että hänellä oli niin paljon ihmisiä veneessään. Retki onnistui hyvin ja palasimme takaisin juhlatilaan.

Ennen kakkua, hääpari tanssi ensimmäisen tanssinsa. Kappale oli Fallout - New Vegasissa kuuluva, mutta myös muutenkin hyvin tunnettu Frank Sinatran Blue Moon. Sekin jotenkin oli hyvin sydäntä lämmittävä hetki, he olivat vihdoin saaneet toisensa. Jos aikaisemmin vieraat eivät hymyilleet, niin viimeistään tässä kohdassa kaikilla oli hymy korvissa.

Blue moon
You saw me standing alone
Without a dream in my heart
Without a love of my own
 

Blue moon
You knew just what I was there for
You heard me saying a prayer for
Someone I really could care for

 

And then there suddenly appeared before me
The only one my arms will hold
I heard somebody whisper please adore me
And when I looked to the moon it turned to gold

Itse kakku oli hyvin täyttävää ja en itseasiassa jaksanut syödä omaa palaani loppuun, onneksi on Patrik, joka lähes aina syö myös minunkin ruoat. Tarjolla oli myös kahvia, teetä, limua ja vegaanisia vaihtoehtoja.

Ruoan jälkeen oli hääleikki, jossa siis hääpari laitettiin istumaan selät vastakkain ja heille esitettiin väitteitä ja siihen piti vastata mahdollisimman rehellisesti. Ennen kysymysten esittämistä, hääpari riisuivat kenkänsä ja antoi toisen kengän toiselle. Toisin sanoen, kun väite esitettiin, piti nostaa sen henkilön kenkä, johon väite sopii. Tästä olen nähnyt eri variaatioita muissakin häissä, mutta kengät olivat uusi lisä, mitä en ollut nähnyt. Hääpari ei ilmeisesti tiennyt tästä leikistä ja olivat hämmentyneitä, mutta niin heillä kuin vieraillakin oli hauskaa.

Pian tämän jälkeen minä ja Patrik jouduimme lähtemään, koska venepaikassa oli tietty aikaraja. Hieman harmitti, ettemme jääneet jatkoille, mutta taas toisaalta, päivän alku oli yhtä hullunmyllyä, joten ehkä oli hyvä aika vetääntyä. Juuri ennen lähtöämme oli hääkimpun heitto. Olin valmistautunut siihen, että tällä kertaa saisin kimpun kiinni, mutta potin vei Ilona. Hänellä oli aivan uskomattoman nopeat refleksit ja kimppu vain yhtäkkiä oli hänen kädessään. Mutta toisaalta, kimppu oli kuin tehty hänelle ja kyllä se meni oikeaan osoitteeseen.
Ja sitä paitsi melkeinpä koko päivän Andri huuteli minulle ja Patrikille, että milloinkas on seuraavat häät, köh köh.

Myöhemmin kysyin hääparilta, että olivat häät sellaiset kuin he halusivat ja molemmat vastasivat että kyllä olivat. Koristuksiin ja muihin oli nähty uskomattoman paljon vaivaa ja häistä tuli sellaiset, mitä hääpari halusikin. Nämä olivat tähän mennessä ja oikeastaan ehkä kaikkien aikojen unohtumattomimmat häät, missä olen ollut. Missään muissa häissä ei ole ollut sellaista tunnelmaa, mitä näissä oli. Ihmisillä oli oikeasti hauskaa ja kaikki iloitsivat hääparin puolesta. En ole itsekään ollut aikaisemmin niin iloinen hääparin puolesta.
Puhuin Ilonan kanssa aikaisemmista häistä, missä olimme olleet ja totesimme, että nämä ovat ensimmäiset häät, joihin periaatteessa meitä ei oltu pakotettu. Aikaisemmat häämme olivat ollut sukulaisten ja niihin on aina pitänyt osallistua, vaikkei olisikaan mitenkään erikoisemmin tekemisissä hääparin kanssa. Nämä häät olivat molemmille sellaiset, missä joku muu kuin sukulainen menee naimisiin. Itseasiassa hassu juttu, mutta myös Ilona on ollut Gemaltossa töissä ja sieltä hän tutustui Andriin (olin itse eri vuorossa silloin, joten en itse päässyt tutustumaan Ilonaan kunnolla).

Se mitä toivon hääparille on paljon rakkautta, onnea ja monia vuosia yhdessä. Olen myös hyvin kiitollinen, että sain osallistua näin ainutlaatuisiin häihin etenkin bestwomanin roolissa. Katsotaan nyt, kuka on seuraava "uhri".

The Dream Team

Uudenvuoden tina lupasi rikkauksia

Työni GE:llä päättyi vuoden vaihteessa ja pakko sanoa, olin siitä hyvin murtunut. Pidin työstäni ja ajattelin, että ehkä sopimustani jatkettaisiin. No, eihän tietenkään asiat menneet niin kuin ajattelin ja toivoin. Minulle ilmoitettiin asiasta hyvissä ajoin, itseasiassa kaksi päivää ennen joulua, vaikka minulle lupailtiin, että joulun jälkeen kerrotaan sopimuksen jatkumisesta. Mielestäni tämä oli suoraan sanottuna hyvin mulkkumainen teko, koska olin jouluna hyvin surullinen ja muissa ajatuksissa. Aloin kuitenkin joulun jälkeen hakemaan töitä.

Sitten kun olin lähtenyt GE:ltä, taisin hieman itkeä. Minua harmitti, että jouduin lähtemään työstä, josta pidin. Minua harmitti, että en saa vakituista työpaikkaa ja joudun vuokrafirmojen kautta hakemaan töitä ja he saavat kohdella minua kuin roskaa. Minua harmitti, että olin firmassa tärkeä vain hetken, kunnes minut heitettäisiin taas pois. Ja ennen kaikkea minua harmitti, että tulisin aina olemaan yhtä olematon, korvattava ja muiden heittopussina. 

Kävin tämän tapauksen jälkeen hyvin pitkän keskustelun poikaystäväni kanssa, jossa kerroin, että en luultavasti koskaan tule saamaan vakituista työpaikkaa koulutuksen puuttumisen takia. Hän ymmärsi asian ja sanoi, että toivottavasti kuitenkin saan työpaikan. 
Hain taas moniin työpaikkoihin, mutta tällä kertaa en Adeccon kautta, siihen vedin rajan. Sen sijaan hain takaisin Gemaltolle, koska sinne haettiin työntekijöitä. Juu, sanoin, etten enää mene sinne, mutta olin aika epätoivoinen töitä hakiessani. Ajattelin muutenkin, että ehkä he ottaisivat minut takaisin, koska olen jo ollut siellä ja toivoin, että pääsisin taas työskentelemään Andrin kanssa. 

Usean työhaastattelun jälkeen alkoi tympimään, kun minulle aina sanottiin, että kuulostan hyvältä työntekijältä ja että minuun otettaisiin pian yhteyttä, mutta mitään ei tapahtunut. Viimeisin haastattelu oli Muratalle, joka on itseasiassa ihan Gemalton naapurissa. Haastattelussa kysyttiin, että mitä tulevaisuuden suunnitelmia minulla on ja kerroin, että olin miettinyt opiskelua. "Aijaa, me siis haetaan tänne vakituista työntekijää ja toivottaisiin, että meidän työntekijät olisi vuosia täällä töissä" haastattelija sanoi. En aluksi halunnut uskoa kuulemaani, minua oikeasti haastateltiin vakituiseen työpaikkaan. Haastettlija vielä kertoi, että he olivat hakeneet vuokrafirman kautta työntekijöitä, mutta he eivät olleet antaneet tarpeeksi hyviä työntekijöitä. Olin hyvin otettu siitä, että he ilmeisesti pitivät minua hyvänä työntekijänä, koska he olivat ottaneet minut haastatteluun asti.
Parin päivän päästä minulle soitettiin, että sain työpaikan Muratalla operaattorina. Olin itseasiassa äitini luona sinä hetkenä ja hän melkein hyppäsi kattoon. En itsekään halunnut uskoa sitä todeksi, mutta muutaman päivän päästä minulle annettiin avaimet työpaikalleni. 

Olen nyt ollut melkein kuukauden Muratalla ja voin nyt sanoa, että olen hyvin iloinen työpaikastani. Ihmiset ovat olleet todella mukavia ja ottaneet oikeastaan heti mukaan joukkoon. Nyt ei ole niitä vanhempia rouvia mulkoilemassa niskan takana, kun vuokrafirmalaiset tekevät kaiken väärin. Vastaanotto on siis ollut hyvin erilainen verrattuna siihen, kun aloittaa uudessa työpaikassa vuokrafirman kautta. Huomasin kuitenkin, että silti ajattelen, että sopimukseni loppuu jossain vaiheessa. Esimerkiksi, mietin, että voikohan tuoda oman kahvikupin töihin vai onko se turhaa, koska joudun kuitenkin viemään sen pian pois. Nyt oikeasti saisi asettua aloilleen, mutta silti edelleen mielessäni ajattelen, että jossain vaiheessa minulle sanotaan, ettei sopimustani jatketa. 

Hauskinta tässä tapauksessa on se, että kun kerroin ystävälleni Sannalle työpaikastani, hän vitsillä myös haki Muratalle ja pääsi myös töihin! Olemme siis taas yhdessä, olimmehan yhdessä Gemaltollakin ennen kun hän meni armeijaan. On jotenkin vaikea uskoa, että asiat ovat näin hyvin kerrankin, ei näin koskaan ole tapahtunut. Nyt voi oikeasti hengähtää ja miettiä, mitä seuraavaksi.