Mitä aikuisuus on?

Silloin kun täyttää kahdeksantoista, saa todeta: "Nyt olen aikuinen", koska silloin on täysi-ikäinen ja saa tehdä hyvin paljon enemmän kaikkea. Omaan elämääni se ei kauheammin vaikuttanut mitenkään muuten, kuin että sain ostaa K-18 pelejä ja elokuvia. Sain myös käydä baareissa, mutta baarireissuni tähän asti pystyy laskemaan sormilla. En muutenkaan kauheasti juo, vaikka välillä tekisi mieli (työt rajoittaa).

Olen kuitenkin lähiaikoina miettinyt, että mitä aikuisuus oikeastaan on. Se ei ole pelkästään sitä, että on kahdeksantoistavuotias, koska silloinkin on vielä pentu. Olen kaksikymmentä, olen kohta vuoden asunut yksin ja olen vuoden ajan ollut kolmivuorotyössä enkä siltikään tunne itseäni aikuiseksi.
Uskon, että vastaus kysymykseeni on se, että en tunne itseäni aikuiseksi, koska tarvitsen vieläkin hyvin monessa asiassa äitini apua.

Hyvä esimerkki tähän on matkani Skotlantiin.
Matkustin viime pääsiäisenä ystäväni luo Skotlantiin yksin ja kaikessa tarvitsin äitini apua: miten ostan liput, miten vaihdan lentoa, meneekö matkalaukkuni oikeaan paikkaan ja miten teen check-in:n. Olen kyllä ennenkin matkustanut, mutta silloin äitini hoiti kaiken, eikä minun tarvinnut ajatella mitään. Tällä kertaa matkustin omilla rahoillani ja yksin. En ollut koskaan aikaisemmin edes vaihtanut lentoa. Kaikki kuitenkin meni hyvin ja osaan ensi kerralla yksin kaiken (okei, ehkä se lennon varaaminen taas kerran vaatii apua).

Mielestäni koulussakin voisi olla jokin kurssi, missä kerrotaan tälläisistä asioista. Olin itse ihan sormi suussa, kun piti hoitaa kaikki asiat, kun muutin pois. Kaikki tieto tuli äidiltäni, ei kukaan koulussa tai edes lukiossa kertonut, mitä kaikkea pitää hoitaa, ennen kuin muuttaa ja sitten kun on muuttanut. Tälläisiä asioita ovat esimerkiksi osoitteenmuutos, kotivakuutus ja sähkö.
Mutta vaikka osaankin tuollaiset asiat nyt, niin tarvitsen vieläkin apua monessa asiassa, kuten miten tilataan ulkomailta, miten ostan asunnon, miten verokortti lasketaan, miten ylipäätään lainanottaminen toimii. Jotenkin tuntuu, että on niin paljon opittavaa vielä.

En kuitenkaan tiedä, milloin ihminen on aikuinen. Yhdessä vaiheessa luulin siskoni olevan aikuinen, mutta nyt kun itse olen lähes samassa tilanteessa kuin hän, niin jotenkin hän on muuttunut silmissäni erilaiseksi. Olen ehkä enemmän säästäväisempi rahan suhteen, en tuhlaa kaikkea vaatteisiin.
Mutta vaikka olisinkin aikuinen, tarvitsisin silti apua taas monessa asiassa: miten järjestetään häät, miten lasta hoidetaan ja mitä ylipäätään pitää ottaa huomioon kun on raskaana. Eli toisin sanoen, ehkä tämä oppiminen jatkuu ikuisesti, mutta joidenkin silmissä minäkin voin olla aikuinen.

En mä aina voi tietää, mitä aikuiseksi tullakseen vaaditaan.

Kauhea paniikki

Syksyn hakuaika alkoi tänään ja ajattelin etsiä itselleni sopivaa opiskelupaikkaa. Minulla oli mielessäni yksi, mutta tarvitsin vielä ainakin kaksi muuta paikkaa, minne hakea. Ainakin lukiossa opinto-ohjaajani sanoi, että vähintään kolmeen paikkaan pitää hakea ja maksimissaan kuuteen. Ajattelin muutenkin, että jos en pääse ensimmäiseen, niin onpahan ainakin kaksi varasuunnitelmaa. Hetki sitten katselin ajattelemani opiskelupaikan hakuvaatimuksia ja iski kauhea paniikki.

Harkitsen tosiaan hakemista Haaga-Helian journalismialalle eli siitä valmistuisi medianomiksi ja pääsisi tekemään toimittajan hommia. Ainakin pääsisi kirjoittamaan. Selatessani Haaga-Helian nettisivuja, huomasin valintaperusteet, joita en ennen tajunnut katsoa. Maksimimäärä pisteitä on 100: 70 pistettä maksimissaan valintakokeesta ja 30 pistettä koulumenestyksestä. Laskin, että sain 16 pistettä koulumenestyksessä eli karvan verran enemmän puolet. Kauhein osuus kuitenkin oli itse valintakoe. Kuten yleensä, valintakoe kestää koko päivän ja siinä on kolme osaa: yleistietokoe, journalistinen koe ja ryhmähaastattelu. Kaksi ensimmäistä, no big deal, mutta ryhmähaastattelu...ei kamala. Tunnen jo nyt, kuinka jännittynyt olen siinä tilassa niiden muiden ihmisten kanssa. Kahdesta ensimmäisestä kokeesta saisin luultavasti ihan hyvät pisteet, mutta sisäänpääseminen tyssäisi ryhmähaastatteluun. Enkä oikeastaan edes saanut kauhean hyviä pisteitä koulumenestyksestä, joten sisäänpääsyni sen kuin hupenee.

Vaikka olinkin hyvin innoissani siitä, että hakuaika alkoi ja että minulla on mahdollisuus päästä opiskelemaan, silti en tiedä onko tämä nyt se oikea juttu. En tiedä pitäisikö hakea, mutta sanon itselleni koko ajan, että et menetä mitään, jos et hae. Tiedän sen, mutta on vieläkin se yksi asia, mikä enemmän sitä paniikkia aiheuttaa, nimittäin se tulevaisuus. Se oikea paniikinaihe on se, että mielessäni on vain yksi hakuvaihtoehto, enkä ole edes miettinyt muita. Olen tunnin verran yrittänyt etsiä minulle sopivaa opiskelupaikkaa, mutta niihin on joko haku vain keväällä tai sitten ne ovat hyvin kaukana pääkaupunkiseudulta.
Olen paniikin ja pelon sekaisessa tunnelmissa maannut sohvallani. Olen yrittänyt keksiä kaikkia mahdollisia opiskelupaikkoja, mutta pääni lyö tyhjää. Panikoidun siitä, kun en tiedä, mitä haluan elämälläni tehdä. Haluaisin oikeasti vain kirjoittaa, koska rakastan sitä ja koen olevani siinä hyvä. Mutta kirjailijaksi ei noin vain tulla. Pitää olla best of the best of the best. En koe olevani niin hyvä.

Se miksi ylipäätään ajattelin opiskelun aloittamista, oli se, etten pidä tämänhetkisestä työpaikastani. Aluksi pidin työstäni hyvin paljon, mutta kaikki muuttui, kun uusi linjastonjohtaja hyppäsi ratin taakse. Tämä tapahtui vuoden vaihteessa. Hyvin monet ihmiset ovat lähteneet, koska eivät ole yksinkertaisesti jaksaneet olla samassa työpaikassa. Viikko sitten lähti kesätyöntekijä, josta pidin hyvin paljon. Kahden viikon päästä työparini lähtee, eikä vielä ketään ole ottamassa hänen paikkaansa. Kaikki, joihin olen luonut edes jonkinlaisen yhteyden, ovat lähtemässä tai lähteneet.
Kerran eräs vanhempi nainen tuli kysymään, että miksi tulin töihin kyseiseen firmaan. Vastasin, että välivuotta pidän, en vielä tiedä jatkosta. Siihen nainen tokaisi nauraen: "Onhan täällä tosi moni sanonu olevansa välivuoden, mutta ne onki ollu täällä nelkyt vuotta!". En halua olla tuolla töissä neljääkymmentä vuotta, ellei työtäni vaihdeta kaksivuorotyöksi ja saisin parempaa palkkaa ja kohtelua. Tiedän etten saa haluamiani asioita, joten ajattelin lähteä.

Miksi en lähde nyt? Koska tällä hetkellä on hyvin huonot työmarkkinat, etenkin kun minulla on vain lukiopohja ja hyvin vähän työkokemusta. En mitenkään saisi mitään mielekästä työtä. Siksi ajattelinkin, että saisin sitä mielekästä työtä, kunhan ensin opiskelisin jotain hyvin mielekästä alaa. Ja tästä pääsemmekin takaisin aiheeseen, josta aloitin tämän kirjoituksen. Nämä ajatukset ovat vain pyörineet kehää, enkä ole päässyt mihinkään lopputulokseen.

En mä aina voi tietää vastauksia, etenkään näin vaikeisiin kysymyksiin.