Myrskyn jälkeen

Eron jälkeen en oikein ajatellut hirveämmin asioita, koska yritin selviytyä päivästä toiseen hajoamatta palasiksi. En olisi halunnut näyttää pahaa oloani töissä, mutta välillä saatoin itkeä tai vain tuijottaa tyhjyyteen. Sinnittelin kuitenkin kesälomaani asti, koska olin aivan poikki juuri ennen loman alkua, etten jaksanut tehdä oikein mitään ylimääräistä. 
Lomani aikana sain kerättyä voimavarojani ja mietittyä kaikkea etenkin sitä, mitä minun ja Patrikin kanssa tapahtui. Pystyin hyväksymään asiaa enemmän ja keskittyä itseni kokoamiseen. Olin jotenkin ehtinyt unohtaa, millainen ihminen olin ennen Patrikia. Mitä tein silloin vapaa-ajallani? Ketkä ihmiset olivat läsnä elämässäni silloin? Totesin kuitenkin, etten mitenkään pysty olemaan se sama Siiri kuin silloin, koska asiat olivat hyvin erilailla silloin: asuin äitini kanssa Korsossa, minulla ei ollut työpaikkaa eikä mitään hajua tulevaisuudesta. Kaikki muut asiat ovat muuttuneet, paitsi se, etten vieläkään tiedä tulevaisuudesta. 

Se olikin ensimmäinen asia, mitä halusin selvittää: mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Olin ollut häähumussa niin pitkään, että häiden peruuntumisen jälkeen en pystynyt ajattelemaan mitään, mitä tulevaisuudessa tapahtuisi. Äitini sanoi, että ne rahat jotka jäivät häistä, pitäisi käyttää johonkin fiksuun. Hän ehdotti, että voisin mennä matkalle. En oikein lämmennyt ajatukselle, koska jos minun olisi pitänyt mennä matkalle, se olisi pitänyt tehdä lomani aikana ja olin jo aikalailla suunnitellut lomani. Vielä kaupanpäällisenä siinä oli se, että olin varannut tatuointiajan heti lomani alusta, joten en olisi voinut mennä uimaan tai ottaa aurinkoa ja muutenkin olisi pitänyt varoa tatuointia koko ajan.

Sain kuitenkin siitä idean, että lähtisin isommalle matkalle sitten, kun täyttäisin 25 vuotta (mikä on muuten ensi vuonna). Olen jo pitkään haaveillut meneväni Japaniin ja itseasiassa puhuimme silloin Patrikin kanssa, että menisimme sinne häämatkalle...kunnes hän päätti, että vain weeaboot menevät Japaniin, joten se tyssäsi siihen. Asiaa myös vei eteenpäin se, että työpaikallani niin sanotut Lohjaboys't menivät Japaniin kesälomallaan ja he näyttivät kuvia ja kertoivat matkastaan. Sain myös tulijaisia heiltä, joista muuten pidin erittäin paljon. 
Joten päätin, että menen Japaniin keväällä 2021, silloin kun kirsikankukat kukkivat. 

Tulijaiset

Koska olen saanut ainakin jonkinlaisen tavoitteen elämälle, olen keskittynyt siihen. Olen tehnyt paljon töitä, jotta voin laittaa rahaa säästöön. Olen myös tehnyt jo etukäteen piikkiä, koska ajattelin olla Japanissa puolitoistaviikkoa eli toisin sanoen, siihen menee yksi talvilomaviikko ja loput otan piikillä. Olen jo kerryttänyt 26 tuntia ja vielä 14 jäljellä. Olen siis jo voiton puolella. Voi olla, että kerrytän vielä hieman lisää, jotta voin esimerkiksi lähteä töistä hieman aikaisemmin. Olen myös laittanut tavaroitani myyntiin ja kerännyt töissä pulloja. Toivoin myös äidiltäni joululahjaksi hieman rahaa matkarahastooni. Joten, olen oikeasti alkanut panostamaan tähän tavoitteseen. En nimittäin halua jäädä voivottelemaan lopunelämääni sitä, etten koskaan mennyt Japaniin.

Olen myös miettinyt itseäni ihmisenä ja miten haluan muuttua. En nimittäin halua voivotella eroa ja rypeä itsesäälissä lopunelämääni. Olen kuitenkin taipuvainen kyseisiin tapoihin, mutta olen ymmärtänyt sen, ettei ole mitenkään häpeällistä kertoa tuntumuksistaan muille. Olen jostain syystä oppinut siihen, etten puhu asioista, jotka vaivaavat. Sitten siinä aina käy niin, että ne asiat patoutuvat sisälle ja purkautuvat hyvinkin ikävillä tavoilla. Yritän pitää asiat niin, etteivät ne pääse patoutumaan, niistä asioista pitää puhua. Siksi olenkin erittäin iloinen siitä, että perheeni on tukenut minua tässä asiassa. Juuri tämän takia meillä on perheen ryhmächat, jonka nimi on Mammabear & Teddys.

Myös eräs asia, minkä olen oppinut kantapään kautta on se, ettei kaikille tarvitse olla kiltti. Maailmassa on paljon sellaisia ihmisiä, jotka hyödyntävät muiden kilteyttä ja ne kiltit ihmiset imetään tyhjiin. Yritän oppia tunnistamaan sellaiset ihmiset ajoissa, koska kaikki eivät ansaitse kilteyttäni. 
Olen muutenkin sellainen ihminen, että mietin hirveästi, mitä muut ihmiset miettivät minusta ja sen takia yritän olla kiva kaikille. Mutta se ei toimi niin, kaikille ei voi olla kiva, vaikka kuinka haluaisi. Joka suuntaan ei voi revetä. Niinpä olen keskittynyt niihin ihmisiin, jotka arvostavat minua juuri tälläisenä kuin olen.

Minulla on siis paljon tekemistä itseni kanssa sekä myös tekemistä yleisesti. Mutta toisaalta, mielestäni on hyvä, että on jotain, mikä pitää liikkeellä. Jaksan mennä töihin, koska minulla on selkeä tavoite eikä aikaiset aamut ärsytä niin paljoa. Olen kuitenkin myös muistanut levätä, aloitin nimittäin juuri katsomaan Breaking Badia. En ole varma, miten nuo kaksi liittyvät toisiinsa, mutta yritin sanoa, että en pelkästään tee töitä koko aikaa.  

Hän pitää huolen, että muistan levätä

 

Näinhän täällä käy

Sinänsä ironista, että edellisessä tekstissäni kerroin siitä, kuinka asiat rullaavat minulla ja Patrikilla ja että olimme menneet naimisiin. No, nyt on käynyt niin, että olemme eronneet. Tämä saattaa tulla joillekkin suurena yllätyksenä, mutta lähipiirini ovat perillä asiasta ja ovat tukeneet minua ja päätöstäni. 

En ehkä ihan kaikkia yksityiskohtia avaa, mutta kerron hieman ympäripyöreästi, mitä tapahtui. Menimme tosiaan Patrikin kanssa naimisiin vuoden 2018 elokuussa. Pidimme erittäin intiimit kirkkohäät, jotta myöhemmissä "kunnon" häissä vihkiseremonia olisi enemmän meidän mieleen. Myöskin erimielisyydet vihkimisestä johti tähän päätökseen: minä halusin kirkkohäät, kun taas Patrik halusi pakanalliset häät. 
Kirkkohäiden jälkeen aloimme suunnittelemaan niitä "kunnon" häitä, joihin tulisi siis kaikki sukulaiset ja ystävät. Kävimme katsomassa hääpaikkaa ja varasimme sen. Päiväksi lyötiin lukkoon 8.6.2019. Vuoden vaihteessa lähetimme kutsut.

Kaikki näytti menevän hyvin, kunnes tilanne alkoi rakoilla. Patrik tosiaan pääsi opiskelemaan Kotkaan merenkulkualaa vuoden vaihteessa ja olin skeptinen asian suhteen. En siinä mielessä, etteikö hän olisi pärjännyt siellä, vaan lähinnä sen takia, koska häät olivat tulossa ja rahaa piti säästää niihin. Patrik kuitenkin vakuutti, että asia on hoidossa, joten uskoin häntä. 
Koska Patrik meni opiskelemaan kokopäiväsesti Kotkaan, se tarkoitti sitä, että hän tulisi asumaan siellä enemmän, joten hän meni opiskelija-asuntoon. Viikonloppuisin tai välillä arkisin hän tuli kotiin Vantaalle. Tämä kuitenkin myös tarkoitti sitä, että joutuisin maksamaan hieman enemmän laskuista ja ruoista. Olin varautunut siihen ja aluksi se meni hyvin. Patrik kuitenkin maksaisi normaalisti vuokran ja omat laskunsa ja koulujuttunsa (maininta: opiskelija-asunnosta piti maksaa vain ns pantti, joka oli muistaakseni 350 e, muuten siellä asuminen oli ilmaista). 

Kun häät alkoivat lähestyä, alkoi stressiä ilmaantua. Olin luvannut Patrikille, että hoitaisin suurimman osan hääjärjestelyistä, jotta hän saisi opiskella rauhassa. Koska hääjärjestelyt jäivät minulle, aloin stressata niitä ihan hulluna, koska tekemistä oli niin paljon. Minusta tuntui, ettei Patrik halunnut osallistua niihin ollenkaan, vaan hän enemmän halusi opiskella. Aloimme riidellä paljon ja melkeinpä joka asiasta. Suurin syy riitoihin oli kuitenkin häät. Patrik sanoi vihaavansa niitä häitä ja hän toivoi, että ne olisivat vain ohi. 
Suurin riita tuli kuitenkin minun vihkisormuksesta, koska Patrik uskoi, että pärjään ihan hyvin kihlasormuksellani. Olihan kuitenkin toivomani sormus kallis, mutta se oli oikeasti kaunein sormus, mitä olin koskaan nähnyt. Kerroin asiasta äidilleni, joka soitti Patrikille kysyäkseen asiasta ja siitä se sitten lähti.  

Sinä päivänä puhuin monta tuntia puhelimessa. Puhuin äitini kanssa ja Patrikin kanssa. Minusta alkoi tuntua siltä, että kaikki oli menossa pieleen häiden takia. Tiesin, että se tietäisi stressiä, mutta se olisi ollut helpompi sietää, jos olisin saanut tukea toiselta osapuolelta. Sen sijaan sain huutoa, syyttelyä ja toivomista, että niitä häitä ei tulisi ollenkaan. Jos Patrik olisi pysynyt töissä ja mennyt edes puoli vuotta myöhemmin opiskelemaan, todennäköisesti olisimme pitäneet häät. Sanoin hänelle, että odota opiskeluun menemistä, mutta hän ei kuunnellut. 
Niinpä jouduin tekemään päätöksen. Tiesin, ettei Patrik lopettaisi opiskelua häiden takia, niinpä päätin perua häät. Se oli elämäni kamalin päätös, mutta tiesin, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. 

Emme tehneet päätöstä eroamisesta heti, koska halusin hieman toipumisaikaa murskaavan päätöksen jälkeen. Uskoin, että järjestäisimme häät sitten, kun Patrik on valmistunut. Tai ainakin hän lupasi, että saisin sen haluamani sormuksen ja parhaimmat mahdolliset häät heti, kun hän on valmistunut. En sillä hetkellä halunnut ajatella asiaa, koska olin silti murtunut. 
Ajankuluessa päätimme, että pysymme yhdessä. Olimmehan olleet yhdessä jo melkein viisi vuotta, olemme kokeneet niin paljon yhdessä. Kuitenkin, tekemäni päätös silti kalvasi sisintäni. Tuntui oudolta palata arkeen ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olisin halunnut puhua enemmän asiasta, mutta siihen Patrik vain totesi, että mitä puhuttavaa siinä enää on. 

Mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän huomasin, etten halunnut olla Patrikin lähellä. En halunnut, että hän katsoo minua, koskettaa tai edes hengittää minua päin. En vain enää halunnut olla kotona ja keksin tekosyitä, jotta en olisi hänen kanssaan samassa tilassa. Viimeinen pisara oli se, kun Patrik kertoi, ettei hänellä ole varaa maksaa vuokraa, vaikka tiesin että hänellä oli. Sen sijaan hän oli ostellut ties mitä tarvikkeita veneeseensä. Silloin se iski: olin uhrannut oman unelmani hänen unelmansa eteen. Olin maksanut enemmän laskuja ja ruokia ja hoitanut melkeinpä kaiken kotiin liittyvän, jotta hän saisi opiskella. Mielestäni se ei ollut reilua minua kohtaan, koska oikeasti yritin tukea ja tsempata Patrikia opiskelun suhteen. Sen sijaan hän syytteli ja huusi minulle siitä, että halusin kunnon häät. Joten miksi haluaisin olla sellaisen ihmisen kanssa, joka ei tue minua unelmieni suhteen ja joka ei pidä lupauksiaan.

Tämä saattaa kuulostaa siltä, että kaikki oli Patrikin syytä, mutta tietysti, tämä on minun näkökulmani, minun tarinani tapahtuneesta. Patrikin versio saattaa olla hyvin erilainen. En kuitenkaan väitä, että olisin täysin puhtoinen, koska parisuhteeseen tarvitaan kaksi. Minäkin olen jättänyt asioita tekemättä, sanonut pahasti ja ollut välillä kunnon mulkero. En kuitenkaan kadu tekojani, enkä kadu sitä, että päätin erota ja perua häät. Voin seistä sanottujen sanojeni takana. En halunnut jäädä suhteeseen, jossa olisin myöhemmin ollut onneton. Koska eikö kaikki ihmiset oikeasti halua olla onnellisia? Loppujen lopuksi, uskon, että Patrik on paljon onnellisempi, kun hän saa olla merellä ja tulla ja mennä miten hän haluaa. 
Olen erittäin taikauskoinen ja uskon jollainlailla kohtaloon. En tiedä, oliko minun ja Patrikin tarkoitus pysyä yhdessä vai erota. Vai oliko meidän edes tarkoitusta olla yhdessä. Uskon kuitenkin, että tällä kaikella on tarkoitus. Se mikä se tarkoitus on, selviää varmasti myöhemmin. En ole erityisemmin miettinyt sitä, koska olen yrittänyt saada itseäni takaisin jaloilleni. 

En kuitenkaan olisi pärjännyt tähän asti ilman perhettäni ja ystäviäni. Heidän tukensa on ollut korvaamatonta. On ollut hienoa tietää, etten ole yksin ja että minulla on ihmisiä ympärilläni, joihin voin luottaa. 
Tämä on ollut teille lukijoille varmasti erittäin raskasta luettavaa, mutta kiitos kuitenkin niille, jotka näkivät sen vaivan. Kiitos, että olette osa tarinaani.

Merimiehen vaimo

Niinhän siinä kävi, että Patrik pääsi opiskelemaan Kotkaan merenkulkualaa. Hän on arkena asuntolassa Kotkassa ja viikonloppuisin hän tulee kotiin Vantaalle. Toisin sanoen, näemme vain viikonloppuisin, jos silloinkaan, onhan meillä molemmilla omia juttujamme. 
Kun olemme kertoneet lähipiirillemme opiskelusta ja elämästä merellä, usein ihmiset sanovat ensimmäisenä, että Patrik tulee olemaan hyvin pitkiä aikoja merellä. Eräs tuttavani vain totesi: "Onneksi olkoon, et tuu enää koskaan näkemään sun miestäs". Kiitti hei, tuon halusinkin kuulla. 
Totta kai minulla on omat huoleni ja pelkoni, mutta loppujen lopuksi olen tehnyt valinnan tukea Patrikia hänen unelmansa suhteen. En halua olla sellainen pirttihirmu, joka kaulimen kanssa mätkii miestään, kun hän on ollut liian kauan poissa kotoa. Mielestäni on hienoa, että Patrik on lähtenyt opiskelemaan ja tavoittelemaan unelmaansa. Se on helpompi tukea toista, joka tietää mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä, koska en itse vieläkään tiedä. Uskon myös, että sitten kun tiedän mitä haluan tehdä "isona", Patrik tukee minua ja päätöstäni. Tällä hetkellä olen iloinen työstäni ja harrastuksestani, joten se riittää minulle toistaiseksi.

No entäs sitten, kun Patrik on merellä neljä viikkoa?
En ajatellut nyyhkyttää hänen peräänsä, vaikka se kuulostaakin ikävältä. Totta kai minun tulee ikävä häntä, mutta en ajatellut vain pyöritellä peukaloitani ja odottaa. Minulla on omat juttuni, joita teen ilman Patrikia, kuten pelien pelaaminen, kirjoittaminen ja ompelu. Olemme muutenkin sellainen pariskunta, että emme ole toistemme seurassa 24/7. Kun aloitimme seurustelemaan, näimme ehkä kerran viikossa, jos sitäkään. Voisi melkeinpä sanoa, että olemme tottuneet olemaan erillämme. Olemme kuitenkin sopineet, että kun Patrik on tulee takaisin kotiin, vietämme mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Ei se ole sen kummempaa.

Eniten olen huolissani omasta sosiaalisuudestani. Patrik on nimittäin erittäin iso osa sosiaalista verkostoani, joten pelkään että minusta tulee liian yksinäinen. Minulla ei nimittäin ole niin hirveästi ystäviä ja yhteen meni juuri välit poikki. Olen vain niin tumpelo kaikissa sosiaalisissa tilanteissa ja etenkin yhteydenotto on erittäin vaikeaa. Luojan kiitos nykyään on Whatsapp, ettei tarvitse soittaa. Välillä mietin, että miten olen aiemmin selviytynyt ilman nykyteknologiaa. Vaikka yhteydenotto on helpompaa nykyään, silti minulle uusien ystävien saaminen on erittäin haasteellista, mutta sitä asiaa avaan joskus toiste hieman enemmän.

Olen kuitenkin yllättynyt siitä, että minusta on tullut erittäin läheinen äitini kanssa. Hänellä on nimittäin suhteellisen sama tilanne: puoli-isäni matkustelee usein töidensä takia ja hän saattaa olla vain muutama päivää kotona, kunnes lähtee taas. Olen siis puhunut huolistani ja murheistani äitini kanssa ja hänestä on tullut minulle todella tärkeä vertaistuki. Kellään muulla ei tunnu olevan samaa tilannetta tai ainakaan en tiedä ketään, jolla olisi. Ottakaa hei yhteyttä, jos joku muukin sattuu olemaan samassa tilanteessa *wink wink*.

Kun olen kertonut ihmisille minun ja Patrikin tilanteesta, usein kuulen kysymyksen: "Eikö se tosiaan haittaa, ettet tule aina näkemään Patrikia? Entä sinun unelmasi?". Ja oikeasti, se ei haittaa etten näe Patrikia niin usein. Saatan kuulostaa välillä siltä, että melkeinpä haluaisin hänestä eroon, mutta asia ei ole niin. Olen puhunut asiasta Patrikin kanssa ja tiedän, että tämä on se, mitä hän haluaa tehdä. Olisin mielestäni todella itsekäs, jos en antaisi hänen tehdä sitä, mikä on hänelle se oikea ammatti. Olen hyväksynyt sen, etten tule näkemään häntä niin usein, mutta en anna sen murtaa minua tai meitä. Se on hinta, mikä kyseisestä alasta pitää maksaa ja olen valmis maksamaan sen. 
Ja entä se minun unelmani? No, en tosiaan ole vielä keksinyt, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Olen jo monta vuotta ollut niin sanotussa välitilassa, mutta nyt kun minulla on vakituinen työpaikka, olen ollut erittäin iloinen. Olin nimittäin niin varma, etten koskaan tulisi löytämään itselleni vakituista työpaikkaa. Olen viihtynyt todella hyvin ja pidän ihmisistä, joiden kanssa työskentelen. Työpaikan vakiintumisen ansiota, olen voinut rauhassa miettiä, mikä olisi sitten seuraava askel. Haluaisin yletä työurallani, en kuitenkaan ihan esimiestasolle, mutta hieman ylemmäs. Voisi jopa sanoa, että minulla menee hyvin.

Ja tosiaan, minä ja Patrik menimme naimisiin viime elokuussa, sen takia olen merimiehen vaimo enkä tyttöystävä. Pidimme siis kirkkohäät nyt ja tulevana kesänä on sitten kunnon häät. Niistäkin sitten enemmän hieman myöhemmin. En tiedä onko tämä oleellista kertoa, mutta kerroinpahan sen nyt niille, jotka eivät siitä tiedä :D