Näinhän täällä käy

Sinänsä ironista, että edellisessä tekstissäni kerroin siitä, kuinka asiat rullaavat minulla ja Patrikilla ja että olimme menneet naimisiin. No, nyt on käynyt niin, että olemme eronneet. Tämä saattaa tulla joillekkin suurena yllätyksenä, mutta lähipiirini ovat perillä asiasta ja ovat tukeneet minua ja päätöstäni. 

En ehkä ihan kaikkia yksityiskohtia avaa, mutta kerron hieman ympäripyöreästi, mitä tapahtui. Menimme tosiaan Patrikin kanssa naimisiin vuoden 2018 elokuussa. Pidimme erittäin intiimit kirkkohäät, jotta myöhemmissä "kunnon" häissä vihkiseremonia olisi enemmän meidän mieleen. Myöskin erimielisyydet vihkimisestä johti tähän päätökseen: minä halusin kirkkohäät, kun taas Patrik halusi pakanalliset häät. 
Kirkkohäiden jälkeen aloimme suunnittelemaan niitä "kunnon" häitä, joihin tulisi siis kaikki sukulaiset ja ystävät. Kävimme katsomassa hääpaikkaa ja varasimme sen. Päiväksi lyötiin lukkoon 8.6.2019. Vuoden vaihteessa lähetimme kutsut.

Kaikki näytti menevän hyvin, kunnes tilanne alkoi rakoilla. Patrik tosiaan pääsi opiskelemaan Kotkaan merenkulkualaa vuoden vaihteessa ja olin skeptinen asian suhteen. En siinä mielessä, etteikö hän olisi pärjännyt siellä, vaan lähinnä sen takia, koska häät olivat tulossa ja rahaa piti säästää niihin. Patrik kuitenkin vakuutti, että asia on hoidossa, joten uskoin häntä. 
Koska Patrik meni opiskelemaan kokopäiväsesti Kotkaan, se tarkoitti sitä, että hän tulisi asumaan siellä enemmän, joten hän meni opiskelija-asuntoon. Viikonloppuisin tai välillä arkisin hän tuli kotiin Vantaalle. Tämä kuitenkin myös tarkoitti sitä, että joutuisin maksamaan hieman enemmän laskuista ja ruoista. Olin varautunut siihen ja aluksi se meni hyvin. Patrik kuitenkin maksaisi normaalisti vuokran ja omat laskunsa ja koulujuttunsa (maininta: opiskelija-asunnosta piti maksaa vain ns pantti, joka oli muistaakseni 350 e, muuten siellä asuminen oli ilmaista). 

Kun häät alkoivat lähestyä, alkoi stressiä ilmaantua. Olin luvannut Patrikille, että hoitaisin suurimman osan hääjärjestelyistä, jotta hän saisi opiskella rauhassa. Koska hääjärjestelyt jäivät minulle, aloin stressata niitä ihan hulluna, koska tekemistä oli niin paljon. Minusta tuntui, ettei Patrik halunnut osallistua niihin ollenkaan, vaan hän enemmän halusi opiskella. Aloimme riidellä paljon ja melkeinpä joka asiasta. Suurin syy riitoihin oli kuitenkin häät. Patrik sanoi vihaavansa niitä häitä ja hän toivoi, että ne olisivat vain ohi. 
Suurin riita tuli kuitenkin minun vihkisormuksesta, koska Patrik uskoi, että pärjään ihan hyvin kihlasormuksellani. Olihan kuitenkin toivomani sormus kallis, mutta se oli oikeasti kaunein sormus, mitä olin koskaan nähnyt. Kerroin asiasta äidilleni, joka soitti Patrikille kysyäkseen asiasta ja siitä se sitten lähti.  

Sinä päivänä puhuin monta tuntia puhelimessa. Puhuin äitini kanssa ja Patrikin kanssa. Minusta alkoi tuntua siltä, että kaikki oli menossa pieleen häiden takia. Tiesin, että se tietäisi stressiä, mutta se olisi ollut helpompi sietää, jos olisin saanut tukea toiselta osapuolelta. Sen sijaan sain huutoa, syyttelyä ja toivomista, että niitä häitä ei tulisi ollenkaan. Jos Patrik olisi pysynyt töissä ja mennyt edes puoli vuotta myöhemmin opiskelemaan, todennäköisesti olisimme pitäneet häät. Sanoin hänelle, että odota opiskeluun menemistä, mutta hän ei kuunnellut. 
Niinpä jouduin tekemään päätöksen. Tiesin, ettei Patrik lopettaisi opiskelua häiden takia, niinpä päätin perua häät. Se oli elämäni kamalin päätös, mutta tiesin, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. 

Emme tehneet päätöstä eroamisesta heti, koska halusin hieman toipumisaikaa murskaavan päätöksen jälkeen. Uskoin, että järjestäisimme häät sitten, kun Patrik on valmistunut. Tai ainakin hän lupasi, että saisin sen haluamani sormuksen ja parhaimmat mahdolliset häät heti, kun hän on valmistunut. En sillä hetkellä halunnut ajatella asiaa, koska olin silti murtunut. 
Ajankuluessa päätimme, että pysymme yhdessä. Olimmehan olleet yhdessä jo melkein viisi vuotta, olemme kokeneet niin paljon yhdessä. Kuitenkin, tekemäni päätös silti kalvasi sisintäni. Tuntui oudolta palata arkeen ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olisin halunnut puhua enemmän asiasta, mutta siihen Patrik vain totesi, että mitä puhuttavaa siinä enää on. 

Mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän huomasin, etten halunnut olla Patrikin lähellä. En halunnut, että hän katsoo minua, koskettaa tai edes hengittää minua päin. En vain enää halunnut olla kotona ja keksin tekosyitä, jotta en olisi hänen kanssaan samassa tilassa. Viimeinen pisara oli se, kun Patrik kertoi, ettei hänellä ole varaa maksaa vuokraa, vaikka tiesin että hänellä oli. Sen sijaan hän oli ostellut ties mitä tarvikkeita veneeseensä. Silloin se iski: olin uhrannut oman unelmani hänen unelmansa eteen. Olin maksanut enemmän laskuja ja ruokia ja hoitanut melkeinpä kaiken kotiin liittyvän, jotta hän saisi opiskella. Mielestäni se ei ollut reilua minua kohtaan, koska oikeasti yritin tukea ja tsempata Patrikia opiskelun suhteen. Sen sijaan hän syytteli ja huusi minulle siitä, että halusin kunnon häät. Joten miksi haluaisin olla sellaisen ihmisen kanssa, joka ei tue minua unelmieni suhteen ja joka ei pidä lupauksiaan.

Tämä saattaa kuulostaa siltä, että kaikki oli Patrikin syytä, mutta tietysti, tämä on minun näkökulmani, minun tarinani tapahtuneesta. Patrikin versio saattaa olla hyvin erilainen. En kuitenkaan väitä, että olisin täysin puhtoinen, koska parisuhteeseen tarvitaan kaksi. Minäkin olen jättänyt asioita tekemättä, sanonut pahasti ja ollut välillä kunnon mulkero. En kuitenkaan kadu tekojani, enkä kadu sitä, että päätin erota ja perua häät. Voin seistä sanottujen sanojeni takana. En halunnut jäädä suhteeseen, jossa olisin myöhemmin ollut onneton. Koska eikö kaikki ihmiset oikeasti halua olla onnellisia? Loppujen lopuksi, uskon, että Patrik on paljon onnellisempi, kun hän saa olla merellä ja tulla ja mennä miten hän haluaa. 
Olen erittäin taikauskoinen ja uskon jollainlailla kohtaloon. En tiedä, oliko minun ja Patrikin tarkoitus pysyä yhdessä vai erota. Vai oliko meidän edes tarkoitusta olla yhdessä. Uskon kuitenkin, että tällä kaikella on tarkoitus. Se mikä se tarkoitus on, selviää varmasti myöhemmin. En ole erityisemmin miettinyt sitä, koska olen yrittänyt saada itseäni takaisin jaloilleni. 

En kuitenkaan olisi pärjännyt tähän asti ilman perhettäni ja ystäviäni. Heidän tukensa on ollut korvaamatonta. On ollut hienoa tietää, etten ole yksin ja että minulla on ihmisiä ympärilläni, joihin voin luottaa. 
Tämä on ollut teille lukijoille varmasti erittäin raskasta luettavaa, mutta kiitos kuitenkin niille, jotka näkivät sen vaivan. Kiitos, että olette osa tarinaani.