Monille on hyvin ajankohtaista, että hakuaika ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin alkoi 14.3. Minua se ei kosketa, koska en ole muutamaan vuoteen hakenut mihinkään ja hyvin todennäköisesti en tulekaan hakemaan vähään aikaan. Mieheni kuitenkin haki ja myös hyvä ystäväni ja varmasti myös hyvin moni muukin. Toivon hyvin paljon, että heillä tärppäisi, etenkin kun hyvä ystäväni on jo monta vuotta hakenut, eikä ole vieläkään saanut opiskelupaikkaa. Mieheni taas haki ensimmäistä kertaa ammattikorkeakouluihin, joten toivon, että joku niistä kuudesta paikasta ottaisi hänet.
Tässä kohtaa kun mieheni on päättänyt mennä opiskelemaan, äitini oli hieman nihkeä asian suhteen. Hänen mielestään minun pitäisi opiskella ensin. Mutta toisaalta, minulla ei ole hinkua mennä opiskelemaan, koska en tiedä mitä haluaisin tehdä. Tässä parin vuoden aikana äitini on painostanut minua opiskelemaan, mutta mitä enemmän hän painostaa, sitä enemmän asia alkaa ahdistamaan. Hän joskus jopa katsoi siskoni kanssa minulle sopivia ammatteja ja sekin alkoi ahdistaa.
Se, mikä minua loppupeleissä ahdistaa, on se, että minua oikeasti painostetaan opiskelemaan jotain, ihan mitä tahansa. Joo, en ole opiskellut itselleni ammattia, olen vain ylioppilas, mutta mielestäni on vaikeaa valita, minne lähtisi opiskelemaan, koska ammatteja on paljon.
Totta kai voisin mennä opiskelemaan vain jotain, mutta mielestäni on turhaa mennä opiskelemaan jotain, mistä ei pidä ja vielä sellaista jota ei haluaisi tehdä työkseen. En nimenomaan haluaisi myöskään opiskella alaa, josta en saisi töitä. Ja nimenomaan ne alat, jotka kiinnostaisi, ei ole töitä. Miksi menisin opiskelemaan alaa, jossa ei saisi tehdä opiskelemaansa työkseen? Totta kai asia olisi eri, jos olisin mennyt peruskoulusta vaikka konditoria-leipuriksi ja sen jälkeen vasta todennut, että oho, eihän meille olekaan töitä. Mutta koska jo etukäteen tiedän tämän, niin osaan välttää sen.
Mutta koska menin lukioon peruskoulun jälkeen, enkä tiennyt mitä tehdä, niin oli helpompaa hakea töitä, joihin ei kummoista koulutusta tarvinnut (eli tuotantotyötä).
Myös ajatus opiskelusta ahdistaa, siis siitä itse opiskelusta. Oma abivuoteni oli niin kamala ja rankka, etten halua enää koskaan kokea sitä uudestaan. Lukio oli muutenkin hyvin vaikeaa aikaa minulle eikä se oikeastaan edes johtunut siitä opiskelusta, vaan niistä ihmisistä, joita siellä oli. Olin lukioaikanani hyvin erilainen ihminen, mitä olen nykyään, enkä oikeastaan halua palata siihen, millainen olin.
Viimeisenä abivuotenani menin puhumaan kuraattorille pahasta olostani (vaikka halusin psykologille, perkele) ja kerroin hänelle silloin jo, että en tiedä mitä haluan tehdä ja ahdistaa kun muut painostaa. Hän kuitenkin sanoi, että kun menee jatko-opiskelemaan, niin ne alat jonne hakee, seuloo ihmisiä, joita siellä on. Lukio kun on semmoinen paikka, jonne on monista eri taustoista tullut porukkaa ja kaikilla on eri tavoitteet, niin on välillä hyvin vaikeaa löytää paikkaansa. Tottahan tuo on, mutta se silti pelottaa, että mitä jos ne ihmiset ovat sielläkin paskaa.
Hyvä esimerkki asiasta on ystäväni Sanna, joka haki parturi-kampaajaksi peruskoulun jälkeen. Hän piti alasta todella paljon ja hän on todella taitava, mutta se miksi hän ei tee tätä työkseen on ne ihmiset, keitä siellä oli. Kaikki olivat tyttöjä, joten kun on paljon tyttöjä, helvetti on irti. Kaikesta pitää kilpailla ja jos joku erottuu joukosta, häntä syrjitään. Monet kuulemma lopettivat sen koulun kesken, koska siellä oli yksinkertaisesti vain kamalaa. Valmistuttuaan Sanna ei ole tehnyt kampaajan hommia, paitsi leikellyt pientä maksua vastaan tuttaviensa hiuksia ja myös värjäillyt. Olihan siitä jotain hyötyä, mutta jos miettii asiaa pidemmällä tähtäimellä, niin eihän siitä oikeastaan ollut mitään muuta iloa, kuin ammatti, jolla pääsee edes jonkinlaisiin töihin.
Joten jos miettii esimerkiksi minun ja Sannan tarinoita, niin ne ovat hyvin erilaiset, mutta hyvin samanlaiset. Sannalla oli selkeä toive, että hän pääsisi tekemään ammatikseen kampaajan hommia, mutta valmistuttuaan hän ei koskaan halunnut edes ajatella tekevänsä sitä ammatikseen. Minulla taas ei ollut ollenkaan toivetta, mitä toivon saavuttavani lukiossa ja kun valmistuin, sain ylioppilaan paperit ja olin taas lähtöpisteessä. Nyt olen tehnyt neljä vuotta töitä ja olen ihan tyytyväinen.
Se mitä tällä haen on se, että mielestäni on ihan tyhmää painostaa jotakuta opiskelemaan, joka ei tiedä mitä haluaisi tehdä. Mielestäni häntä pitäisi kannustaa kokeilemaan eri asioita ja harrastaa vapaa-ajallaan paljon kaikkea. Jos esimerkiksi harrastuksen kautta löytäisi oman kutsumuksensa johonkin, niin se olisi hyvä. Ainakin hän pääsisi tekemään jotain, mistä todella pitää.
Esimerkiksi, minä pidän nykyisestä työstäni todella paljon. Tietysti aamuviiden herätykset ei ole niin hauskoja, mutta jaksan silti herätä ja mennä töihin. Oikeastaan ei vieläkään ole tullut sellaista tunnetta, että kumpa ei tarvitsisi mennä töihin tai voisinpa lavastaa oman kuolemani ettei koskaan tarvitsisi mennä töihin. Pidän työstäni ja haluan kehittyä ja ehkä jopa nousta urallani. Minulle riittää se, että saan tehdä työtä josta pidän ja vapaa-ajallani saan tehdä mitä haluan. Joillekin riittää sellainen elämä, enkä kritisoi niitä, jotka haluavat enemmän.
