Niinhän siinä kävi, että Patrik pääsi opiskelemaan Kotkaan merenkulkualaa. Hän on arkena asuntolassa Kotkassa ja viikonloppuisin hän tulee kotiin Vantaalle. Toisin sanoen, näemme vain viikonloppuisin, jos silloinkaan, onhan meillä molemmilla omia juttujamme.
Kun olemme kertoneet lähipiirillemme opiskelusta ja elämästä merellä, usein ihmiset sanovat ensimmäisenä, että Patrik tulee olemaan hyvin pitkiä aikoja merellä. Eräs tuttavani vain totesi: "Onneksi olkoon, et tuu enää koskaan näkemään sun miestäs". Kiitti hei, tuon halusinkin kuulla.
Totta kai minulla on omat huoleni ja pelkoni, mutta loppujen lopuksi olen tehnyt valinnan tukea Patrikia hänen unelmansa suhteen. En halua olla sellainen pirttihirmu, joka kaulimen kanssa mätkii miestään, kun hän on ollut liian kauan poissa kotoa. Mielestäni on hienoa, että Patrik on lähtenyt opiskelemaan ja tavoittelemaan unelmaansa. Se on helpompi tukea toista, joka tietää mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä, koska en itse vieläkään tiedä. Uskon myös, että sitten kun tiedän mitä haluan tehdä "isona", Patrik tukee minua ja päätöstäni. Tällä hetkellä olen iloinen työstäni ja harrastuksestani, joten se riittää minulle toistaiseksi.
No entäs sitten, kun Patrik on merellä neljä viikkoa?
En ajatellut nyyhkyttää hänen peräänsä, vaikka se kuulostaakin ikävältä. Totta kai minun tulee ikävä häntä, mutta en ajatellut vain pyöritellä peukaloitani ja odottaa. Minulla on omat juttuni, joita teen ilman Patrikia, kuten pelien pelaaminen, kirjoittaminen ja ompelu. Olemme muutenkin sellainen pariskunta, että emme ole toistemme seurassa 24/7. Kun aloitimme seurustelemaan, näimme ehkä kerran viikossa, jos sitäkään. Voisi melkeinpä sanoa, että olemme tottuneet olemaan erillämme. Olemme kuitenkin sopineet, että kun Patrik on tulee takaisin kotiin, vietämme mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Ei se ole sen kummempaa.
Eniten olen huolissani omasta sosiaalisuudestani. Patrik on nimittäin erittäin iso osa sosiaalista verkostoani, joten pelkään että minusta tulee liian yksinäinen. Minulla ei nimittäin ole niin hirveästi ystäviä ja yhteen meni juuri välit poikki. Olen vain niin tumpelo kaikissa sosiaalisissa tilanteissa ja etenkin yhteydenotto on erittäin vaikeaa. Luojan kiitos nykyään on Whatsapp, ettei tarvitse soittaa. Välillä mietin, että miten olen aiemmin selviytynyt ilman nykyteknologiaa. Vaikka yhteydenotto on helpompaa nykyään, silti minulle uusien ystävien saaminen on erittäin haasteellista, mutta sitä asiaa avaan joskus toiste hieman enemmän.
Olen kuitenkin yllättynyt siitä, että minusta on tullut erittäin läheinen äitini kanssa. Hänellä on nimittäin suhteellisen sama tilanne: puoli-isäni matkustelee usein töidensä takia ja hän saattaa olla vain muutama päivää kotona, kunnes lähtee taas. Olen siis puhunut huolistani ja murheistani äitini kanssa ja hänestä on tullut minulle todella tärkeä vertaistuki. Kellään muulla ei tunnu olevan samaa tilannetta tai ainakaan en tiedä ketään, jolla olisi. Ottakaa hei yhteyttä, jos joku muukin sattuu olemaan samassa tilanteessa *wink wink*.
Kun olen kertonut ihmisille minun ja Patrikin tilanteesta, usein kuulen kysymyksen: "Eikö se tosiaan haittaa, ettet tule aina näkemään Patrikia? Entä sinun unelmasi?". Ja oikeasti, se ei haittaa etten näe Patrikia niin usein. Saatan kuulostaa välillä siltä, että melkeinpä haluaisin hänestä eroon, mutta asia ei ole niin. Olen puhunut asiasta Patrikin kanssa ja tiedän, että tämä on se, mitä hän haluaa tehdä. Olisin mielestäni todella itsekäs, jos en antaisi hänen tehdä sitä, mikä on hänelle se oikea ammatti. Olen hyväksynyt sen, etten tule näkemään häntä niin usein, mutta en anna sen murtaa minua tai meitä. Se on hinta, mikä kyseisestä alasta pitää maksaa ja olen valmis maksamaan sen.
Ja entä se minun unelmani? No, en tosiaan ole vielä keksinyt, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Olen jo monta vuotta ollut niin sanotussa välitilassa, mutta nyt kun minulla on vakituinen työpaikka, olen ollut erittäin iloinen. Olin nimittäin niin varma, etten koskaan tulisi löytämään itselleni vakituista työpaikkaa. Olen viihtynyt todella hyvin ja pidän ihmisistä, joiden kanssa työskentelen. Työpaikan vakiintumisen ansiota, olen voinut rauhassa miettiä, mikä olisi sitten seuraava askel. Haluaisin yletä työurallani, en kuitenkaan ihan esimiestasolle, mutta hieman ylemmäs. Voisi jopa sanoa, että minulla menee hyvin.
Ja tosiaan, minä ja Patrik menimme naimisiin viime elokuussa, sen takia olen merimiehen vaimo enkä tyttöystävä. Pidimme siis kirkkohäät nyt ja tulevana kesänä on sitten kunnon häät. Niistäkin sitten enemmän hieman myöhemmin. En tiedä onko tämä oleellista kertoa, mutta kerroinpahan sen nyt niille, jotka eivät siitä tiedä :D
