Viime perjantaina oli yövuoro, joka jäikin viimeiseksi työvuorokseni Gemaltolla. Pari viikkoa aikaisemmin esimieheni oli pyytänyt minua työtilamme ulkopuolelle ja kertonut, ettei työsopimustani jatketa. Tieto tuli suurena yllätyksenä ja ensimmäinen reaktio olikin itkun nieleminen. En halunnut näyttää esimiehelleni pahastumistani, mutta ilmeisesti hän näki sen hyvin selvästi, koska hän meni lievään paniikkiin kun näki etten kunnolla katsonut häntä silmiin ja ääneni värisi. Hän selitti, että työpaikallamme on liian paljon määräaikaisiatyöntekijöitä ja että sopimustani on jatkettu niin monta kertaa, että minut pitäisi vakinaistaa. Olisin halunnut edes hieman puolustaa itseäni ja tärkeyttäni firmassa, mutta koska päätös oli jo tehty, en voinut muuta kuin sanoa: "Selvä" ja mennä takaisin työtilaan.
Siinä vaiheessa aloin miettimään ensimmäistä päivääni Gemaltossa. Oikeastaan, olin mennyt Gemaltolle Baronan kautta, joten vasta myöhemmin Gemaltosta tuli oikea työnantajani.
Muistan sen, kuinka jännitti mennä ensimmäistä päivää töihin, ihan kunnon töihin. Asuin vielä äitini luona Korsossa, joten äitini toivotti hyvää ensimmäistä työpäivää ennen kuin lähdin. Ihmeen kaupalla olin päässyt samaan työpaikkaan pitkäaikaisen ystäväni Sannan kanssa, joten menimme yhtä matkaa töihin aloittamaan ensimmäistä työpäiväämme.
Meidän lisäksemme kolme muuta ihmistä aloitti samana päivänä ja hieman tutustuimme toisiimme. Sen jälkeen meille näytettiin pieni kierros ja meille annettiin pukuhuoneisiin avaimet ja siellä vaihdoimme työasuihimme. Otin vahingossa liian pienet housut ja ne puristivat vatsaani pahasti koko päivän.
Minut ja Sanna ohjattiin työtilaan ja kolme muuta tulokasta ohjattiin täysin eri osastolle. Saatoimme siis nähdä heitä vain kahvi- ja ruokatauoilla. Muistan edelleen kuinka hämmentynyt olin koko ensimmäisen päivän. "Tätäkö me teemme koko ajan täällä?" ajattelin koko päivän. Ja kyllä, sitä me teimme joka päivä kahdeksan tuntia. En voi hirveän tarkkaan kertoa työstäni, koska Gemalto tekee turvallisuustuotteita (passeja, henkilökortteja, viisumia ja jopa ylioppilastodistuksia sekä paljon muita tuotteita) joten minua sitoo vaitiolovelvollisuus. Voin varmaan sen verran sanoa, että työskentelin etenkin passien kanssa.
Nyt kun ajattelen ensimmäistä päivääni, se tuntuu hyvin kaukaiselta. En edes muista kunnolla sitä aikaa, kun olin Sannan työpari. Hän nimittäin lähti Gemaltosta kesäkuussa 2015 armeijaan. Sen jälkeen työparini vaihtelivat hyvin usein.
Etenkin nyt kun itse jouduin lähtemään, tulin ajatelleeksi kaikkia niitä, jotka ovat syystä tai toisesta lähteneet. Mietin, missäköhän he ovat nyt, ovatko he onnellisempia uudessa työssään tai opiskelupaikassaan vai ovatko he vieläkin pahemmassa paikassa. Voin nimittäin sanoa, että Gemalto ei ollut minulle sopiva paikka, vaikka olinkin siellä hieman yli kaksi vuotta. Olin ajatellut usein lähtemistä, mutta totta kai oli helpompaa jäädä paikkaan, jossa oli töitä ja jossa oli jo ollut jonkin aikaa. Siksi ajattelinkin, että varmasti minullekin löytyy vielä edes hetkeksi töitä ja ehkä sitten vuoden lopussa voisi lähteä pois.
Mutta vaikka muistan tällä hetkellä ne kaikki huonot hetket, muistan myös kaikkea hyvää. Gemalton ansiota pystyin muuttamaan omilleni Martinlaaksoon ja pystyin hankkimaan itselleni toisen kissan. Gemalton ansiota olen saanut tavata monia erilaisia ihmisiä, jotka ovat avanneet näkemystäni elämästä. Gemalton ansiota tapasin poikaystäväni (okei, se on aika pitkä tarina, kerron sen joskus) ja lähennyin Sannan kanssa hyvin paljon. Eli, ei nämä kaksi vuotta ihan turhia olleet.
Viimeinen päiväni ei mennyt ihan niin kuin kuvittelin. Jotenkin ajattelin, että ihmiset olisivat tulleet sanomaan hyvästit, mutta kukaan ei tullut. Siitä tuli oikeastaan aika paha mieli, kun ymmärsin, ettei ketään oikeastaan kiinnostanut lähtemisen. Ne ihmiset joita olisi kiinnostanut, olivat jo lähteneet.
Olin meikannut viimeistä päivääni varten, koska en milloinkaan aikasemmin ollut pitänyt meikkiä, joten ajattelin että se olisi ensimmäinen ja viimeinen kerta.
En oikeastaan tehnyt hirveän hyvää tulosta, ajatukseni olivat täysin muualla. Juttelin työkavereideni kanssa muista ihmisistä, jotka olivat lähteneet. Heitä olikin enemmän kuin muistin. Puhuimme myös kissoista (lempiaiheeni) ja uusista työpaikoista. Puhuimme myös asunnoista, koska olin katsonut omistusasuntoja netistä.
Olin ruokatauolle ottanut mukaan kaksi muovista samppanjalasia ja Juissia sekä kaksi munkkirinkilää ja jaoin ne työkaverini Andrin kanssa. Niinpä me nostimme maljan sille, että voin aloittaa uuden elämän ja että minusta tulee työtön paska. Myös hän oli ostanut pullaa, joten seuraavalla kahvitauolla söimme hänen pullansa. Olin tehnyt hänelle myös taulun, kun menimme katsomaan uusinta Ghostbusters-elokuvaa ja olin kuumaliimalla kirjoittanut: "Who you gonna call?". Olin aika varma ettei hän muistanut minua mitenkään, mutta hän olikin hankkinut ihan kunnon lahjakassin ja sanonut vielä, että pääsen lahjojen avulla hyvin työttömyyteen kiinni. Kassissa oli viskipullo, pörrösukat, sormikkaat, hierontapallo ja valokuva meistä, kun olin hänen luonaan katsomassa Hot fuzz-elokuvaa. Se kyllä paransi mieltäni, ainakin joku välitti siitä että lähden.
Kun kello läheni kuutta aamulla, esimiehet tulivat paikalle. Toinen vain läimäytti selkääni ja tokaisi: "Hyvää loppuelämää" ja lähti. Toinen esimieheni sen sijaan opasti, että nyt oli aika lähteä ja että minun pitäisi täyttää yksi paperi ja sitten hän saattaisi minut ulos. En aikonut jättää mitenkään hirveän tunteikkaita jäähyväisiä, koska tiesin ainakin, että Andria näkisin vielä, vaikka emme olisikaan samassa työpaikassa. Olin kuitenkin tuo ostanut Frank Sinatran My way-kappaleen sanat ja jättänyt ne pöydälle. Kappale mielestäni kuvasi hyvin tunteitani ja lähtöäni.
Kun saavuin kaapilleni viimeistä kertaa, entinen team leaderimme Mari toivotti minulle kaikkea hyvää. Pakkasin tavarani ja katsoin hetken kaappiin, joka oli tyhjä. Olin ihan varma, että siinä kohtaa alkaisin itkemään, mutta se ei tuntunutkaan missään. Menin sitten täyttämään lapun, jossa siis todistin, että olen palauttanut kaikki Gemaltolle kuuluvat tavarat ja että olen vaitiolovelvollinen vaikka lähdenkin firmasta. Esimieheni kyseli vähän, että mitä aion tehdä ja kerroin, että uutta työtä etsin ja ehkä jossain vaiheessa opiskelen. Hän myös kertoi, että heille voi laittaa sähköpostia ja kertoa kuulumisia. Sitten lähdimme kävelemään portaita alas ja hän hyvästeli minut ja erään toisen työntekijän ja kävelimme viimeistää kertaa ovista ulos.
Kotimatkani ajan pohdin, että miksi minusta ei tunnu yhtään pahalta lähteä. Ehkä olin jo sisäistänyt asian tai sitten olin jo ollut valmis lähtemään jo jonkin aikaa. Ainakin sen tiedän, että nyt minulla on mahdollisuus löytää se mieluisa työpaikka. Koska ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kulkea eteenpäin, en voi jämähtää murehtimaan. Uutta suoneen, kun vanha kuolee. Alustava suunnitelmani on etsiä uusi työpaikka ja sitten keväällä haen opiskelemaan. Ehkä sitten tietäisin, mitä haluan elämässäni tehdä. Ainakaan en koskaan palaa Gemaltoon, se on varma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti