Se on ohi nyt

Jossain vaiheessa elämää jokin aikakausi loppuu, oli se sitten opintovelvollisuuden loppuminen tai parisuhteen loppuminen, mutta jossain vaiheessa jokin tärkeä asia kohtaa loppunsa. Tänään se päivä koitti, loppuminen. Tiesin heti siihen ryhtyessäni, että se loppuu, se hetki koittaa jossain vaiheessa. En kuitenkaan ajatellut sitä, vaan nautin, niin kauan aikaa, kun sitä vielä oli. Nyt on kuitenkin tyhjä olo. Mitä teen ajallani nyt, mitä teen kun pääsen töistä kotiin? Mitä teen, kun poikaystäväni ei ole kotona?

Puoli vuotta sitten, menin poikaystäväni kanssa Jumbon Anttilaan. Löysimme sieltä tarjouksen: 3 tv-sarjan kautta vain 10 €. Hyödynsimme tarjouksen ja ostin itselleni kaksi ensimmäistä kautta Konttoria (Amerikan versiota) ja ensimmäisen Game of Thronesin kauden. Poikaystäväni osti Game of Thronesin toisen kauden.

Aloin seuraamaan molempia sarjoja, mutta selkeästi enemmän uppouduin Konttoriin. Sarjan huumori jotenkin upposi heti ja vaikka en aina nauranutkaan, sarja jaksoi viihdyttää jokaisella jaksolla. Pidin siitä, että vaikka Konttori onkin komediasarja, se ei ole studiolla kuvattu, että ihmiset nauraisivat reaaliaikaisesti. Rakastin hahmoja, tilanteita ja juonta.

Tänään kuitenkin koitti se päivä, että katsoin sarjan viimeisen jakson. Se oli hyvin katkeransuloinen hetki. En oikeastaan ole koskaan kiintynyt mihinkään sarjaan niin paljon kuin Konttoriin. Olen katsonut monia televisio-ohjelmia, mutta en ole oikeastaan mitään katsonut alusta loppuun. Tai jos olen, ne ovat olleet vain muutaman kauden pituisia. Ehkä siksi tämä tuntuu niin pahalta. Siskoni kertoi, että oli katsonut Ensisilmäyksellä-sarjan (alkuperäinen nimi on How I met your mother) ja oli itkenyt kolmessa viimeisessä jaksossa. Olin nauranut, kun hän kertoi minulle asiasta, mutta nyt tiedän, miltä se tuntuu.

Tiedän, että pääsen asiasta yli, mutta se jotenkin tuntuu hyvin vaikealta. Olen puoli vuotta katsonut Konttoria, niin viikonloppuisin kuin arkenakin. Yksin, kissojen tai poikaystäväni seurassa. Ilman Skitlessejä, ilman limua tai sitten kaikilla mätöillä. Yhdeksän kautta, 201 jaksoa ja puoli vuotta. Nyt ei ole enää Konttoria ja en tiedä, mitä tekisin enää vapaa-ajallani.

Lämpimiä jälkiä sydämessä

Tänään koitti päivä, jota olen ehtinyt kauhistella jo jonkin aikaa: eräs työkaverini lopetti työnsä.
Tässä kohtaa on pakko mainita, että työssäni vaihtuu ihmiset melkein koko ajan, työparinikin on vaihtunut moneen otteeseen. Olen melkeinpä tottunut siihen, ettei kyseiseen työpaikkaan moni jää hirveän pitkäksi aikaa. Työni on ikään kuin välivuosi tai suhde, jossa ei tiedä, pitäisikö erota vai ei. Monet kasvot ovat vaihtuneet ja pikkuhiljaa alan unohtamaan ihmisiä, jotka esimerkiksi aloittivat samaan aikaan kanssani. Mielestäni se on hyvin surullista, mutta koska kukaan ei puhu heistä tai muuten vaan muistele, he alkavat kadota minunkin mielestäni.

Siksi päätin, että haluan näiden ihmisten muistavan minut. En halua jäädä nimeksi kansioon tai hämäräksi kasvosi menneisyyteen. Haluan, että nämä ihmiset muistavat olemassaoloni vielä sen jälkeen, kun he astuvat työpaikkani ovesta ulos. Haluan ainakin, että he muistavat minut kivana tyyppinä ja että edes jollain tasolla olen pystynyt koskettamaan heidän sydämiään.

Tänään eräs Sanna lähti työpaikastani.  Olin viime viikolla ostanut hänelle Star Wars-valomiekan (vihreän värisen), koska hän pitää hyvin paljon Star Wars-sarjasta. En mainitse valomiekan hintaa, mutta ostin sen, koska tiesin hänen pitävän siitä. Kun hetki koitti, hän alkoi hymyilemään niin aurinkoisesti, että melkein pystyi tuntemaan, kun koko huone alkoi hehkua lämpöä. Hän piti valomiekasta aivan suunnattomasti ja sanoi vielä, että hän on aina halunnut sellaisen.

Ilahduin siitä, miten innoissaan hän oli valomiekasta. Ihan kuin joulu olisi tullut etuajassa. Sydäntäni lämmitti, kun tiesin, ettei hän ainakaan heti unohda minua. Samalla kuitenkin pieni ikävä ajatus pälkähti päähäni: milloin tulee se hetki kun valomiekka on pölyyntymässä hyllyn päällä eikä kukaan muista, mistä hän sai sen. Kaikki kuitenkin kääntyi päälaelleen, kun hän kysyi puhelinnumeroani, jotta voisimme pitää yhteyttä Whatsappissa. Olin hyvin ilahtunut, en voi sanoin kuvailla sitä. Halasimme vielä päivän päätteeksi ja menin kotiin.

Tietysti kotimatkalla iski kauhean paha mieli. Tuntui pahalta, koska tiesin, etten tulisi näkemään häntä enää töissä. En juttelisi hänen kanssaan lukiotraumoistamme tai poikaystävistämme. Kaikista eniten harmitti se, että jo valmiiksi pienestä työryhmästämme yksi lähti pois, porukkamme luuhistuu kasaan, kuin rusinat. Jotenkin koen sen hyvin surulliseksi. Mutta hän sanoi, että haluaa pitää yhteyttä, eli se tarkoittaa, että olen oikeasti jollain tasolla koskettanut hänen sydäntään.

Joulun aikaan erään Sinnan sopimusta ei jatkettu hänen raskautensa takia. Olin ostanut hänelle hänen lempiteetään. Hän nimittäin oli kertonut, että piti kyseisestä teestä hyvin paljon, muttei viitsinyt ostaa sitä, koska se on liian kallista. Joten ostin hänelle pakkauksen hänen toiseksi viimeiseksi päiväkseen. Hän oli hyvin otettu ja ilahtunut. Hän vastapainoksi osti minulle viimeisenä päivänään riisimurokarkkeja. En ole vieläkään kehdannut syödä niitä, koska haluaisin pitää ne muistona hänestä. Aina kun näen pussin keittiönpöydälläni, tulen ajatelleeksi häntä. Pidin hänestä hyvin paljon ja eniten minua kaduttaa se, etten uskaltanut sanoa hänelle, että minulla tulee ikävä häntä.

Olen pohtinut tätä muistamisasiaa hyvin paljon. Olen päättänyt, etten halua unohtaa näitä ihmisiä. Tiedän, että jossain vaiheessa - etenkin kun olen vanhus - tulen unohtamaan. Mutta sitä ennen, haluan muistaa ja ennen kaikkea, haluan heidän muistavan. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että minua ei haittaa se, että he unohtaisivat minut. Sillä minä muistan heidät aina. He ovat pieniä lämpimiä jälkiä sydämessäni, koska tiedän, että olen jollain lailla heille ollut erityinen.

Mitä vuosi 2016 tuo tullessaan

Joulu tuli yhtä nopeasti kuin menikin ja sama tapahtui uudelle vuodelle. Olen monena vuotena tehnyt listan asioista, joita pitää vuoden aikana tehdä ja ajattelin kertoa niistä muutaman.

Heti ensimmäiseksi tavoitteeksi tuli muutto. Siis, en ole vielä muuttamassa, mutta olen katsonut asuntoja. Oman asuntoni vuokra nousi ja nyt se on jo huimat 945,85 €. Pakko siis muuttaa hieman halvempaan, koska hinta alkaa oikeasti tuntua pahalta, vaikka en maksakaan sitä yksin. Laitoin yhden asuntohakemuksen Jokiniemessä sijaitsevaan asuntoon, mutta vielä ei ole kuulunut mitään. Eihän tässä sinänsä mikään kiire ole.

Toinen asia mikä tuli mieleeni asunnon jälkeen oli työpaikka. Minulla on määräaikainen työsuhde, joka kestää syyskuun loppuun asti. Olen vakavasti moneen otteeseen pohtinut työpaikan vaihtoa, koska en viihdy nykyisessä ja koska kaikki muutenkin lähtevät pois. Tai siis, hyvin monella on loppunut sopimus tai he itse lopettavat sen.
Mutta, pikkuinen juonenkäänne tässä on se, että haen myös tänä vuonna opiskelemaan. Olen pohtinut hyvin paljon vaihtoehtoja ja olen päättänyt minne haen. Jos pääsen opiskelemaan, teen töitä ainakin heinäkuun loppuun. Mutta jos en pääse opiskelemaan, varmaan työskentelen syyskuun loppuun, kuten sopimuksessani lukee ja sitten lähden.

Listalleni pääsi myös kaksi asiaa, jotka jäivät viime vuonna tekemättä: uusi tatuointi ja 40:n tuuman televisio. Oikeastaan vuosi sitten hankin ystävieni kanssa kaveritatuoinnin, mutta minun piti hankkia myös toinen. Ongelmana on se, että minulla on liikaa ideoita, enkä tiedä minkä haluaisin nyt heti toteuttaa.
Television suhteen ajattelin tehdä hyvin taktisesti eli sitten kun muutan, annan vanhan televisioni veljelleni ja ostan uuteen asuntooni uuden television. Ainakin on yksi tavara vähemmän kannettavana (oikeastaan kaksi, koska eräs lipastoni eräänä päivänä vain romahti, joten ajattelin heittää sen pois kun muutan).

Päätin myös, että tänä vuonna lähetän joulukortteja. Minun piti lähettää viime vuonna ja sitä edeltävänä, mutta en vain saanut sitä aikaiseksi. Haluaisin lähettää hyvin persoonalliset kortit, jossa olisi kuva kissoistani tai jotain muuta vastaavaa. Eräs työkaverini lähetti joulukortin, jossa hänen kissansa makasi suloisesti joulukuusen edessä. Jotain vastaavaa minäkin haluaisin lähettää.

Tänä vuonna on myös hyvin paljon tapahtumia, joihin on "pakko" mennä. Ensi viikon lauantaina menen Lahteen, siitä kerron sitten vähän lähempänä, koska se on vielä salaisuus. Helmikuussa menen katsomaan Niko Kivelän keikkaa Järvenpäähän. Olen pitkään halunnut mennä katsomaan stand upia ja nyt se toteutuu viimein. Huhtikuun alussa menen 22 h-risteilylle Tallinnaan ja hauskinta tässä on se, että varasin matkan noin tunti sitten. Oli pakko hyödyntää Silja Linen meriale... Seuraava risteily onkin kesäkuussa Ruotsiin. Lähtöpäivä on syntymäpäiväni, koska halusin tehdä jotain erikoista, kun täytän 21 vuotta. Päätin siis, että varaan itselleni ja poikaystävälleni kaikkein parhaimman hytin, mitä laivasta löytyy. Hintaakin oli sen verran, etten kehtaa edes mainita sitä tässä kirjotuksessa, mutta en kadu mitään.

Rahanmenoa tänä vuonna tulee olemaan vielä enemmänkin, koska aion ostaa itselleni Playstation 4:n. Joulupukki oli unohtanut tuoda minulle kyseisen konsolin, joten päätin, että ostan sen sitten itse. En ajatellut maksaa kaikkea kerralla, vaan jokaisesta palkastani otan 50 euroa ja sitten kun on rahat kasassa, menen ostamaan sen. Eli jotakuinkin huhtikuussa menisin ostamaan Playstation 4:n, jos siis se silloin maksaa 350 euroa. Toivotaan parasta.

Eräs työkaverini lähtee tänään poikaystävänsä kanssa Kanariansaarille ja kyllä hieman tuli naama vihreäksi kateudesta. Yritin itsekin katsoa äkkilähtöjä, mutta mitään sopivaa en löytänyt. Thaimaa olisi ollut hyvinkin mukava vaihtoehto, mutta lomat olivat kahden viikon pituisia ja maksoivat noin kolmetuhatta euroa. Eihän minulla nyt tähän hätään sellaisia rahoja ole, joten päätin vilkaista kesäksi jotain matkaa. Kreikan Santorinille olisi ihana mennä, joten päätin, että alan säästämään sitä varten. Suunnittelin myös tekeväni muutaman kerran kunnon ylityöt, että saisin tarpeeksi rahaa. Pitää vähän tehdä töitä sen eteen, että olisi mukavaa.

Listassani on paljon muitakin pikkuasioita, mutta eivätköhän nämä isommat asiat riitä. Varmasti listalleni saattaa tulla enemmänkin asioita vuoden varrella. Mutta näillä mennään. Isoja muutoksia siis pitäisi tulla, mutta kuten Viikingit-sarjassa sanotaan: "Vain jumalat tietävät, mitä he ovat meitä varten suunnitelleet".

Yllättäviä löytöjä

Olen jotenkin aina ajatellut, että kirpputoreilla on vain vanhoja haisevia vaatteita ja leluja, joilla kukaan ei leiki. Olen kuitenkin käynyt kirpputoreilla välillä, mutten ole löytänyt mitään erikoista. Kerran kyllä löysin Korson kirpputorilta ensimmäisen Playstationin, mutta olin niin tyhmä, etten ostanut sitä. "Kyllä se täältä löytyy vielä parin kuukauden päästä", ajattelin ja eipä löytynytkään. Se ärsyttää vieläkin.

Täällä Martinlaaksossa on uusi ostoskeskus eli ihan vaan Martinlaakson ostoskeskus, mutta on myös vanha ostoskeskus, jonka nimi on Martinkeskus. Martinkeskuksessa on Alepa, R-Kioski, kaksi kirpputoria, pitseria ja paljon muita pieniä kauppoja (lue: en ole tutustunut muihin Martinkeskuksen tarjoamiin palveluihin). Itseasiassa Martinkeskuksessa on ehkä parhain pitsapaikka ikinä, tilaamme aina pitsat sieltä.
Poikaystäväni on usein käynyt Martinkeskuksen kirpputoreilla ja kerran jopa lähdin hänen kanssaan sinne. Isomman kirpputorin nimi on Samin kirppis, siellä käy myös kortti, mutta pienemmässä, Martinkirppiksessä, käy vain käteinen. Onneksi kuitenkin automaatti on lähellä.

Tässä parin päivän aikana olen tehnyt hyvin yllättäviä löytöjä molemmilta kirpputoreilta. Samin kirpputorilta löysin hopeanvärisen Playstation 2:n, jonka mukana on muistikortti ja kaksi hopeanväristä ohjainta sekä kaikki piuhat. Tämä paketti vain 45 euroa. Minullahan on jo Playstation 2, mutta ostin tämän isoveljelleni joululahjaksi (älkää kertoko hänelle). Testasin Playstationia eilen ja se toimi suhteellisen hyvin. Toinen ohjaimista ei jostain syystä toiminut, mutta onneksi yhdelläkin ohjaimella pärjää.
Löysin myös itselleni skottiruudullisen hameen, lahjanarua, keittiöveitsen ja kirjan. Mukaan tarttui myös valkoista teippiä ja kengät, joita tarvitsen ensi vuonna. Kerron sitten lähempänä lisää.

Eilen kävin Martinkirppiksessä ensimmäistä kertaa ja rahaa kyllä kului. Ostin itselleni mekon, jollaista olen etsinyt hyvin pitkään. Ja löysin sen kirpputorilta. Se oli vielä oikeankokoinen ja hyväntuntuinen päällä. Olen niin iloinen löydöstäni.
Löysin myös poikaystävälleni pöllönmuotoisen paperiveitsen ja itselleni löytyi kaksi peliä, kaksi elokuvaa (joista toinen oli poikaystävälleni), karhunmuotoista koristenauhaa ja mustaa pitsiä. En oikeastaan ole ihan varma, mitä teen sillä mustalla pitsillä, mutta ainakin pidän mustasta väristä ja pitsistä. Joten miksi ei.
Vielä niistä peleistä mainitsen sen verran, että toinen oli Sims 2:n lisäosa tai oikeastaan niin sanottu kamapaketti. Toinen oli Playstation 2:lle Guitar Hero, jonka olisin halunnut silloin, kun Guitar Hero oli loistossaan. Ja nyt sain sen kahdella eurolla.

Oikeastaan olen ehkä hieman valehdellut tätä tekstiä kirjoittaessani. Poikaystäväni on nykyään avopuolisoni, mut en mä aina voi tietää, miks mun pitäis tota tyyppiä kutsuu.

Kaksi vapaapäivää

En ole tehnyt mitään erityistä, kunhan vain makoillut sängyssä ja kuunnellut musiikkia. Kävin kaupassa, koska huomiseksi pitää olla ruokaa ja katson poikaystäväni kanssa Jali ja suklaatehtaan (sitä ei voi olla katsomatta ilman suklaata). Laitoin äsken jauhelihapitsan tilaukseen, jota nälkäisenä odotan. Ja melkeinpä heti tuon lauseen kirjoitettuani ovikello soi ja sain pitsani. Huomenna voisi jopa pelatakin ja tehdä munavoi cocktailpiirakoiden päälle.

Tosiaan, lauantaina olin poikaystäväni kanssa ostamassa isänpäivälahjoja, kunnes esimieheni yllättäen soitti. Heti ensimmäiseksi ajattelin, että nyt ilmoitetaan, ettei sopimukseni jatku. Sen sijaan esimieheni sanoi, että pitäisin pari vapaapäivää, koska meillä ei ole materiaalia erään koneen mentyä rikki. En pistänyt hanttiin ja sanoin, että nähdään sitten keskiviikkona. Taas näitä elämän pieniä iloja.

Mutta vaikka olenkin viettänyt ensimmäistä vapaapäivääni, en ole tehnyt yhtään mitään järkevää. Olen syönyt pitsaa ja katsonut telkkaria. Jotenkin oletin, että olisin jaksanut tehdäkin jotain, mutta olen vain ollut tekemättä mitään. Tai ainakin en ole tehnyt mitään hyödyllistä.
Täällä nimittäin pitäisi siivota. Tiskin ovat lojuneet tiskialtaassa jo viikon, ehkä ylikin. Toinen kissanhiekka pitäisi pestä ja siihen laittaa uusi puhdas hiekka. Pölyä on kertynyt hyllyjen päälle. Pyykkiäkin pitäisi pestä. Jotenkin tuntuu, etten millään saa ikinä kaikkea valmiiksi. Jos lepään tämän päivän, niin huomenna on pakko siivota, sillä muuten kaikki sotku kertyy ja sitten turhauttaa vielä enemmän.

Olenkin tänään miettinyt, että miksi aina vapaapäivinä pitäisi siivota ja tehdä kaikkea. Eilisen isänpäivän vietin lähinnä poissa kotoa, koska menin omalla isälläni käymään ja sieltä ajoimme Loviisaan poikaystäväni isälle. En kauheasti ehtinyt viettää kunnon aikaa poikaystäväni kanssa, koska lauantai meni uusinta Bond-elokuvaa katsoessa ja shoppailussa ja sunnuntaina oli isänpäivärumba. En viikonloppuna ehtinyt kauheasti mitään kotitöitä tekemään ja nyt jotenkin heti oletan, että pitäisi tehdä kaikkea.

Uskon kuitenkin, että nyt on oikeus rentoutua. En vähään aikaan ole viettänyt tälläistä päivää, jolloin en tehnyt mitään. Se on kyllä uskomattoman rentouttavaa, uskokaa pois. Tuntuu siltä, että huomenna voisin jopa jaksaa tehdä kotitöitä, kun on vain levännyt koko päivän. Ei kannata yrittää tehdä liikoja, koska silloin tulee vain paha mieli.

En mä aina voi tietää, miks tää kuva Bile-Danista naurattaa

Mitä aikuisuus on?

Silloin kun täyttää kahdeksantoista, saa todeta: "Nyt olen aikuinen", koska silloin on täysi-ikäinen ja saa tehdä hyvin paljon enemmän kaikkea. Omaan elämääni se ei kauheammin vaikuttanut mitenkään muuten, kuin että sain ostaa K-18 pelejä ja elokuvia. Sain myös käydä baareissa, mutta baarireissuni tähän asti pystyy laskemaan sormilla. En muutenkaan kauheasti juo, vaikka välillä tekisi mieli (työt rajoittaa).

Olen kuitenkin lähiaikoina miettinyt, että mitä aikuisuus oikeastaan on. Se ei ole pelkästään sitä, että on kahdeksantoistavuotias, koska silloinkin on vielä pentu. Olen kaksikymmentä, olen kohta vuoden asunut yksin ja olen vuoden ajan ollut kolmivuorotyössä enkä siltikään tunne itseäni aikuiseksi.
Uskon, että vastaus kysymykseeni on se, että en tunne itseäni aikuiseksi, koska tarvitsen vieläkin hyvin monessa asiassa äitini apua.

Hyvä esimerkki tähän on matkani Skotlantiin.
Matkustin viime pääsiäisenä ystäväni luo Skotlantiin yksin ja kaikessa tarvitsin äitini apua: miten ostan liput, miten vaihdan lentoa, meneekö matkalaukkuni oikeaan paikkaan ja miten teen check-in:n. Olen kyllä ennenkin matkustanut, mutta silloin äitini hoiti kaiken, eikä minun tarvinnut ajatella mitään. Tällä kertaa matkustin omilla rahoillani ja yksin. En ollut koskaan aikaisemmin edes vaihtanut lentoa. Kaikki kuitenkin meni hyvin ja osaan ensi kerralla yksin kaiken (okei, ehkä se lennon varaaminen taas kerran vaatii apua).

Mielestäni koulussakin voisi olla jokin kurssi, missä kerrotaan tälläisistä asioista. Olin itse ihan sormi suussa, kun piti hoitaa kaikki asiat, kun muutin pois. Kaikki tieto tuli äidiltäni, ei kukaan koulussa tai edes lukiossa kertonut, mitä kaikkea pitää hoitaa, ennen kuin muuttaa ja sitten kun on muuttanut. Tälläisiä asioita ovat esimerkiksi osoitteenmuutos, kotivakuutus ja sähkö.
Mutta vaikka osaankin tuollaiset asiat nyt, niin tarvitsen vieläkin apua monessa asiassa, kuten miten tilataan ulkomailta, miten ostan asunnon, miten verokortti lasketaan, miten ylipäätään lainanottaminen toimii. Jotenkin tuntuu, että on niin paljon opittavaa vielä.

En kuitenkaan tiedä, milloin ihminen on aikuinen. Yhdessä vaiheessa luulin siskoni olevan aikuinen, mutta nyt kun itse olen lähes samassa tilanteessa kuin hän, niin jotenkin hän on muuttunut silmissäni erilaiseksi. Olen ehkä enemmän säästäväisempi rahan suhteen, en tuhlaa kaikkea vaatteisiin.
Mutta vaikka olisinkin aikuinen, tarvitsisin silti apua taas monessa asiassa: miten järjestetään häät, miten lasta hoidetaan ja mitä ylipäätään pitää ottaa huomioon kun on raskaana. Eli toisin sanoen, ehkä tämä oppiminen jatkuu ikuisesti, mutta joidenkin silmissä minäkin voin olla aikuinen.

En mä aina voi tietää, mitä aikuiseksi tullakseen vaaditaan.

Kauhea paniikki

Syksyn hakuaika alkoi tänään ja ajattelin etsiä itselleni sopivaa opiskelupaikkaa. Minulla oli mielessäni yksi, mutta tarvitsin vielä ainakin kaksi muuta paikkaa, minne hakea. Ainakin lukiossa opinto-ohjaajani sanoi, että vähintään kolmeen paikkaan pitää hakea ja maksimissaan kuuteen. Ajattelin muutenkin, että jos en pääse ensimmäiseen, niin onpahan ainakin kaksi varasuunnitelmaa. Hetki sitten katselin ajattelemani opiskelupaikan hakuvaatimuksia ja iski kauhea paniikki.

Harkitsen tosiaan hakemista Haaga-Helian journalismialalle eli siitä valmistuisi medianomiksi ja pääsisi tekemään toimittajan hommia. Ainakin pääsisi kirjoittamaan. Selatessani Haaga-Helian nettisivuja, huomasin valintaperusteet, joita en ennen tajunnut katsoa. Maksimimäärä pisteitä on 100: 70 pistettä maksimissaan valintakokeesta ja 30 pistettä koulumenestyksestä. Laskin, että sain 16 pistettä koulumenestyksessä eli karvan verran enemmän puolet. Kauhein osuus kuitenkin oli itse valintakoe. Kuten yleensä, valintakoe kestää koko päivän ja siinä on kolme osaa: yleistietokoe, journalistinen koe ja ryhmähaastattelu. Kaksi ensimmäistä, no big deal, mutta ryhmähaastattelu...ei kamala. Tunnen jo nyt, kuinka jännittynyt olen siinä tilassa niiden muiden ihmisten kanssa. Kahdesta ensimmäisestä kokeesta saisin luultavasti ihan hyvät pisteet, mutta sisäänpääseminen tyssäisi ryhmähaastatteluun. Enkä oikeastaan edes saanut kauhean hyviä pisteitä koulumenestyksestä, joten sisäänpääsyni sen kuin hupenee.

Vaikka olinkin hyvin innoissani siitä, että hakuaika alkoi ja että minulla on mahdollisuus päästä opiskelemaan, silti en tiedä onko tämä nyt se oikea juttu. En tiedä pitäisikö hakea, mutta sanon itselleni koko ajan, että et menetä mitään, jos et hae. Tiedän sen, mutta on vieläkin se yksi asia, mikä enemmän sitä paniikkia aiheuttaa, nimittäin se tulevaisuus. Se oikea paniikinaihe on se, että mielessäni on vain yksi hakuvaihtoehto, enkä ole edes miettinyt muita. Olen tunnin verran yrittänyt etsiä minulle sopivaa opiskelupaikkaa, mutta niihin on joko haku vain keväällä tai sitten ne ovat hyvin kaukana pääkaupunkiseudulta.
Olen paniikin ja pelon sekaisessa tunnelmissa maannut sohvallani. Olen yrittänyt keksiä kaikkia mahdollisia opiskelupaikkoja, mutta pääni lyö tyhjää. Panikoidun siitä, kun en tiedä, mitä haluan elämälläni tehdä. Haluaisin oikeasti vain kirjoittaa, koska rakastan sitä ja koen olevani siinä hyvä. Mutta kirjailijaksi ei noin vain tulla. Pitää olla best of the best of the best. En koe olevani niin hyvä.

Se miksi ylipäätään ajattelin opiskelun aloittamista, oli se, etten pidä tämänhetkisestä työpaikastani. Aluksi pidin työstäni hyvin paljon, mutta kaikki muuttui, kun uusi linjastonjohtaja hyppäsi ratin taakse. Tämä tapahtui vuoden vaihteessa. Hyvin monet ihmiset ovat lähteneet, koska eivät ole yksinkertaisesti jaksaneet olla samassa työpaikassa. Viikko sitten lähti kesätyöntekijä, josta pidin hyvin paljon. Kahden viikon päästä työparini lähtee, eikä vielä ketään ole ottamassa hänen paikkaansa. Kaikki, joihin olen luonut edes jonkinlaisen yhteyden, ovat lähtemässä tai lähteneet.
Kerran eräs vanhempi nainen tuli kysymään, että miksi tulin töihin kyseiseen firmaan. Vastasin, että välivuotta pidän, en vielä tiedä jatkosta. Siihen nainen tokaisi nauraen: "Onhan täällä tosi moni sanonu olevansa välivuoden, mutta ne onki ollu täällä nelkyt vuotta!". En halua olla tuolla töissä neljääkymmentä vuotta, ellei työtäni vaihdeta kaksivuorotyöksi ja saisin parempaa palkkaa ja kohtelua. Tiedän etten saa haluamiani asioita, joten ajattelin lähteä.

Miksi en lähde nyt? Koska tällä hetkellä on hyvin huonot työmarkkinat, etenkin kun minulla on vain lukiopohja ja hyvin vähän työkokemusta. En mitenkään saisi mitään mielekästä työtä. Siksi ajattelinkin, että saisin sitä mielekästä työtä, kunhan ensin opiskelisin jotain hyvin mielekästä alaa. Ja tästä pääsemmekin takaisin aiheeseen, josta aloitin tämän kirjoituksen. Nämä ajatukset ovat vain pyörineet kehää, enkä ole päässyt mihinkään lopputulokseen.

En mä aina voi tietää vastauksia, etenkään näin vaikeisiin kysymyksiin.