Kaksi vuotta ja kuukausi

Viime perjantaina oli yövuoro, joka jäikin viimeiseksi työvuorokseni Gemaltolla. Pari viikkoa aikaisemmin esimieheni oli pyytänyt minua työtilamme ulkopuolelle ja kertonut, ettei työsopimustani jatketa. Tieto tuli suurena yllätyksenä ja ensimmäinen reaktio olikin itkun nieleminen. En halunnut näyttää esimiehelleni pahastumistani, mutta ilmeisesti hän näki sen hyvin selvästi, koska hän meni lievään paniikkiin kun näki etten kunnolla katsonut häntä silmiin ja ääneni värisi. Hän selitti, että työpaikallamme on liian paljon määräaikaisiatyöntekijöitä ja että sopimustani on jatkettu niin monta kertaa, että minut pitäisi vakinaistaa. Olisin halunnut edes hieman puolustaa itseäni ja tärkeyttäni firmassa, mutta koska päätös oli jo tehty, en voinut muuta kuin sanoa: "Selvä" ja mennä takaisin työtilaan.

Siinä vaiheessa aloin miettimään ensimmäistä päivääni Gemaltossa. Oikeastaan, olin mennyt Gemaltolle Baronan kautta, joten vasta myöhemmin Gemaltosta tuli oikea työnantajani.
Muistan sen, kuinka jännitti mennä ensimmäistä päivää töihin, ihan kunnon töihin. Asuin vielä äitini luona Korsossa, joten äitini toivotti hyvää ensimmäistä työpäivää ennen kuin lähdin. Ihmeen kaupalla olin päässyt samaan työpaikkaan pitkäaikaisen ystäväni Sannan kanssa, joten menimme yhtä matkaa töihin aloittamaan ensimmäistä työpäiväämme.
Meidän lisäksemme kolme muuta ihmistä aloitti samana päivänä ja hieman tutustuimme toisiimme. Sen jälkeen meille näytettiin pieni kierros ja meille annettiin pukuhuoneisiin avaimet ja siellä vaihdoimme työasuihimme. Otin vahingossa liian pienet housut ja ne puristivat vatsaani pahasti koko päivän.

Minut ja Sanna ohjattiin työtilaan ja kolme muuta tulokasta ohjattiin täysin eri osastolle. Saatoimme siis nähdä heitä vain kahvi- ja ruokatauoilla. Muistan edelleen kuinka hämmentynyt olin koko ensimmäisen päivän. "Tätäkö me teemme koko ajan täällä?" ajattelin koko päivän. Ja kyllä, sitä me teimme joka päivä kahdeksan tuntia. En voi hirveän tarkkaan kertoa työstäni, koska Gemalto tekee turvallisuustuotteita  (passeja, henkilökortteja, viisumia ja jopa ylioppilastodistuksia sekä paljon muita tuotteita) joten minua sitoo vaitiolovelvollisuus. Voin varmaan sen verran sanoa, että työskentelin etenkin passien kanssa.

Nyt kun ajattelen ensimmäistä päivääni, se tuntuu hyvin kaukaiselta. En edes muista kunnolla sitä aikaa, kun olin Sannan työpari. Hän nimittäin lähti Gemaltosta kesäkuussa 2015 armeijaan. Sen jälkeen työparini vaihtelivat hyvin usein.
Etenkin nyt kun itse jouduin lähtemään, tulin ajatelleeksi kaikkia niitä, jotka ovat syystä tai toisesta lähteneet. Mietin, missäköhän he ovat nyt, ovatko he onnellisempia uudessa työssään tai opiskelupaikassaan vai ovatko he vieläkin pahemmassa paikassa. Voin nimittäin sanoa, että Gemalto ei ollut minulle sopiva paikka, vaikka olinkin siellä hieman yli kaksi vuotta. Olin ajatellut usein lähtemistä, mutta totta kai oli helpompaa jäädä paikkaan, jossa oli töitä ja jossa oli jo ollut jonkin aikaa. Siksi ajattelinkin, että varmasti minullekin löytyy vielä edes hetkeksi töitä ja ehkä sitten vuoden lopussa voisi lähteä pois.

Mutta vaikka muistan tällä hetkellä ne kaikki huonot hetket, muistan myös kaikkea hyvää. Gemalton ansiota pystyin muuttamaan omilleni Martinlaaksoon ja pystyin hankkimaan itselleni toisen kissan. Gemalton ansiota olen saanut tavata monia erilaisia ihmisiä, jotka ovat avanneet näkemystäni elämästä. Gemalton ansiota tapasin poikaystäväni (okei, se on aika pitkä tarina, kerron sen joskus) ja lähennyin Sannan kanssa hyvin paljon. Eli, ei nämä kaksi vuotta ihan turhia olleet.

Viimeinen päiväni ei mennyt ihan niin kuin kuvittelin. Jotenkin ajattelin, että ihmiset olisivat tulleet sanomaan hyvästit, mutta kukaan ei tullut. Siitä tuli oikeastaan aika paha mieli, kun ymmärsin, ettei ketään oikeastaan kiinnostanut lähtemisen. Ne ihmiset joita olisi kiinnostanut, olivat jo lähteneet.
Olin meikannut viimeistä päivääni varten, koska en milloinkaan aikasemmin ollut pitänyt meikkiä, joten ajattelin että se olisi ensimmäinen ja viimeinen kerta.
En oikeastaan tehnyt hirveän hyvää tulosta, ajatukseni olivat täysin muualla. Juttelin työkavereideni kanssa muista ihmisistä, jotka olivat lähteneet. Heitä olikin enemmän kuin muistin. Puhuimme myös kissoista (lempiaiheeni) ja uusista työpaikoista. Puhuimme myös asunnoista, koska olin katsonut omistusasuntoja netistä.
Olin ruokatauolle ottanut mukaan kaksi muovista samppanjalasia ja Juissia sekä kaksi munkkirinkilää ja jaoin ne työkaverini Andrin kanssa. Niinpä me nostimme maljan sille, että voin aloittaa uuden elämän ja että minusta tulee työtön paska. Myös hän oli ostanut pullaa, joten seuraavalla kahvitauolla söimme hänen pullansa. Olin tehnyt hänelle myös taulun, kun menimme katsomaan uusinta Ghostbusters-elokuvaa ja olin kuumaliimalla kirjoittanut: "Who you gonna call?". Olin aika varma ettei hän muistanut minua mitenkään, mutta hän olikin hankkinut ihan kunnon lahjakassin ja sanonut vielä, että pääsen lahjojen avulla hyvin työttömyyteen kiinni. Kassissa oli viskipullo, pörrösukat, sormikkaat, hierontapallo ja valokuva meistä, kun olin hänen luonaan katsomassa Hot fuzz-elokuvaa. Se kyllä paransi mieltäni, ainakin joku välitti siitä että lähden.

Kun kello läheni kuutta aamulla, esimiehet tulivat paikalle. Toinen vain läimäytti selkääni ja tokaisi: "Hyvää loppuelämää" ja lähti. Toinen esimieheni sen sijaan opasti, että nyt oli aika lähteä ja että minun pitäisi täyttää yksi paperi ja sitten hän saattaisi minut ulos. En aikonut jättää mitenkään hirveän tunteikkaita jäähyväisiä, koska tiesin ainakin, että Andria näkisin vielä, vaikka emme olisikaan samassa työpaikassa. Olin kuitenkin tuo ostanut Frank Sinatran My way-kappaleen sanat ja jättänyt ne pöydälle. Kappale mielestäni kuvasi hyvin tunteitani ja lähtöäni.
Kun saavuin kaapilleni viimeistä kertaa, entinen team leaderimme Mari toivotti minulle kaikkea hyvää. Pakkasin tavarani ja katsoin hetken kaappiin, joka oli tyhjä. Olin ihan varma, että siinä kohtaa alkaisin itkemään, mutta se ei tuntunutkaan missään. Menin sitten täyttämään lapun, jossa siis todistin, että olen palauttanut kaikki Gemaltolle kuuluvat tavarat ja että olen vaitiolovelvollinen vaikka lähdenkin firmasta. Esimieheni kyseli vähän, että mitä aion tehdä ja kerroin, että uutta työtä etsin ja ehkä jossain vaiheessa opiskelen. Hän myös kertoi, että heille voi laittaa sähköpostia ja kertoa kuulumisia. Sitten lähdimme kävelemään portaita alas ja hän hyvästeli minut ja erään toisen työntekijän ja kävelimme viimeistää kertaa ovista ulos.

Kotimatkani ajan pohdin, että miksi minusta ei tunnu yhtään pahalta lähteä. Ehkä olin jo sisäistänyt asian tai sitten olin jo ollut valmis lähtemään jo jonkin aikaa. Ainakin sen tiedän, että nyt minulla on mahdollisuus löytää se mieluisa työpaikka. Koska ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kulkea eteenpäin, en voi jämähtää murehtimaan. Uutta suoneen, kun vanha kuolee. Alustava suunnitelmani on etsiä uusi työpaikka ja sitten keväällä haen opiskelemaan. Ehkä sitten tietäisin, mitä haluan elämässäni tehdä. Ainakaan en koskaan palaa Gemaltoon, se on varma.

Muutto takana

Yksi isoimmista tämän vuoden tavoitteista oli muuttaa ja se toteutuikin yllättävän pian. Saimme asunnon Keva-asunnoilta Jokiniemestä. Hassu juttu onkin se, että asuin samaisissa kerrostaloissa viitisen vuotta sitten, silloin A-rapussa, nyt asunkin B-rapussa. Paperityöt sujuivat lähes mutkattomasti ja meidän pitikin tehdä vuokravakuustili, josta en ollut ennen kuullutkaan. Piti vain mennä pankkiin, avata tili, jonne laitetaan vuokravakuusrahat ja lähettää todistus siitä vuokranantajalle. Ei se ollutkaan niin paha miltä se kuulosti.

Itse muuttopäivänä (joka oli vappuaatto) huomasin, etteivät pahvilaatikkomme riitä. Paniikissa en keksinyt yhtään mitään ratkaisua, vaan sitten sullottiin kaikki mihin sattui: astioita meni reppuihin ja kaikkea muuta meni vain tylysti jätesäkkeihin. Saimme kuitenkin suurimman osan tavaroista vanhasta asunnosta pois. Jouduimme kuitenkin poikaystäväni kanssa palaamaan vanhalle asunnolle vielä monta kertaa.

Vappupäivänä menimme hakemaan viimeisiä tavaroita vanhasta asunnostamme ja teimme loppusiivouksen. Ongelmaksi paljastui, että tavaraa oli vielä ihan hirveästi ja että emme saisi kaikkia tälläkään kertaa. Mutta loppusiivous oli kaikista tärkein ja emmekä sitäkään saaneet suoritettua sinä päivänä. Kyllä itku tirahti, mutta emme voineet muutakaan.

Seuraavana päivänä eli maanantaina menin yksin tekemään loppusiivouksen loppuun ja hakemaan viimeiset tavarat. Poikaystäväni meni siis aamuvuoroon töihin, siksi hän ei päässyt kuskaamaan tai auttamaan. Itse menin iltavuoroon, joten minulla oli aikaa. Heräsin neljältä aamulla, samaan aikaan kuin poikaystäväni ja olin jotakuinkin kuuden aikaan Martinlaaksossa. Siivosin hiki hatussa ja pakkasin, siinä meni kaksi tuntia. Heitin hyvin paljon tavaraa roskiin, koska en saanut niitä kannettua. Harmitti heittää hieromatuoli pois, mutta en oikeastaan ollut käyttänyt sitä hyvin pitkään aikaan.
Kun viimeisen kerran suljin kotioven Martinlaaksossa, itkin. Se oli ollut ensimmäinen asunto, johon olin muuttanut äitini luota. Sinne oli kertynyt hyvin paljon muistoja. Mutta asunnon huonot puolet voittivat hyvät puolet, enkä oikeastaan enää halunnut asua siellä, joten en oikeastaan kauhean kauaa itkenyt.

Seuraava urakka olikin saada loput tavarat Jokiniemeen, joten ei siinä jäänyt aikaa itkeä. Minulla oli siis reppu, joka oli täynnä kylpyhuonetarvikkeita, jätesäkki täynnä kaikkea sekalaista, Ikeakassi, jossa oli imuri ja keittiöjakkara. Sain kuitenkin kannettua kaikki junaan ja sieltä pois ja uuteen asuntoon. Vähän väliä piti vaihtaa kantavia käsiä ja olkapäitä, mutta tunsin itseni voittajaksi, kun viimein pääsin takaisin Jokiniemeen.
Olin oikeastaan ollut nopeampi, kuin mitä olin arvioinut, joten otin tunnin torkut, ennen kuin lähdin Pohjois-Haagaan. Minun siis piti mennä palauttamaan Martinlaakson avaimet ennen kahtatoista, siksi kauhea häslinki. Sain palautettua avaimet ajallaan ja sain taakan hartioiltani pois.

Olemme kaikki sopeutuneet hyvin uuteen asuntoon. Minua ei edes haittaa lähteä töihin junalla, koska juna-asema on niin lähellä. Tuntuu siltä, että kaikki on lähempänä. Okei, ruokakauppa on vähän kauempana ja lähin pakettiautomaatti, mutta muuten kaikki vaatekaupat ynnä muut ovat lähempänä. Jopa poikaystäväni työmatka lyheni huomattavasti.
Minua hieman pelotti, mitä nuorempi kissani Taka mahtaa todeta uudesta kodista, hän kun asui pentuna Martinlaaksossa. Hän on kuitenkin todella hyvin tottunut, ehkä siksi koska vanhempi kissani Sulo on ollut hänen tukenaan.

Meillä on kuitenkin hyvin paljon tekemistä täällä: uusi televisio pitäisi hankkia ja uusi televisiotaso. Tavaroilla ei ole vieläkään kunnollisia paikkoja ja pahvilaatikoita pyörii jaloissa. Vaikka kaikki ovatkin täällä miten sattuu, olen onnellinen täällä. Eikö se ole kaikista tärkeintä?

Se on ohi nyt

Jossain vaiheessa elämää jokin aikakausi loppuu, oli se sitten opintovelvollisuuden loppuminen tai parisuhteen loppuminen, mutta jossain vaiheessa jokin tärkeä asia kohtaa loppunsa. Tänään se päivä koitti, loppuminen. Tiesin heti siihen ryhtyessäni, että se loppuu, se hetki koittaa jossain vaiheessa. En kuitenkaan ajatellut sitä, vaan nautin, niin kauan aikaa, kun sitä vielä oli. Nyt on kuitenkin tyhjä olo. Mitä teen ajallani nyt, mitä teen kun pääsen töistä kotiin? Mitä teen, kun poikaystäväni ei ole kotona?

Puoli vuotta sitten, menin poikaystäväni kanssa Jumbon Anttilaan. Löysimme sieltä tarjouksen: 3 tv-sarjan kautta vain 10 €. Hyödynsimme tarjouksen ja ostin itselleni kaksi ensimmäistä kautta Konttoria (Amerikan versiota) ja ensimmäisen Game of Thronesin kauden. Poikaystäväni osti Game of Thronesin toisen kauden.

Aloin seuraamaan molempia sarjoja, mutta selkeästi enemmän uppouduin Konttoriin. Sarjan huumori jotenkin upposi heti ja vaikka en aina nauranutkaan, sarja jaksoi viihdyttää jokaisella jaksolla. Pidin siitä, että vaikka Konttori onkin komediasarja, se ei ole studiolla kuvattu, että ihmiset nauraisivat reaaliaikaisesti. Rakastin hahmoja, tilanteita ja juonta.

Tänään kuitenkin koitti se päivä, että katsoin sarjan viimeisen jakson. Se oli hyvin katkeransuloinen hetki. En oikeastaan ole koskaan kiintynyt mihinkään sarjaan niin paljon kuin Konttoriin. Olen katsonut monia televisio-ohjelmia, mutta en ole oikeastaan mitään katsonut alusta loppuun. Tai jos olen, ne ovat olleet vain muutaman kauden pituisia. Ehkä siksi tämä tuntuu niin pahalta. Siskoni kertoi, että oli katsonut Ensisilmäyksellä-sarjan (alkuperäinen nimi on How I met your mother) ja oli itkenyt kolmessa viimeisessä jaksossa. Olin nauranut, kun hän kertoi minulle asiasta, mutta nyt tiedän, miltä se tuntuu.

Tiedän, että pääsen asiasta yli, mutta se jotenkin tuntuu hyvin vaikealta. Olen puoli vuotta katsonut Konttoria, niin viikonloppuisin kuin arkenakin. Yksin, kissojen tai poikaystäväni seurassa. Ilman Skitlessejä, ilman limua tai sitten kaikilla mätöillä. Yhdeksän kautta, 201 jaksoa ja puoli vuotta. Nyt ei ole enää Konttoria ja en tiedä, mitä tekisin enää vapaa-ajallani.

Lämpimiä jälkiä sydämessä

Tänään koitti päivä, jota olen ehtinyt kauhistella jo jonkin aikaa: eräs työkaverini lopetti työnsä.
Tässä kohtaa on pakko mainita, että työssäni vaihtuu ihmiset melkein koko ajan, työparinikin on vaihtunut moneen otteeseen. Olen melkeinpä tottunut siihen, ettei kyseiseen työpaikkaan moni jää hirveän pitkäksi aikaa. Työni on ikään kuin välivuosi tai suhde, jossa ei tiedä, pitäisikö erota vai ei. Monet kasvot ovat vaihtuneet ja pikkuhiljaa alan unohtamaan ihmisiä, jotka esimerkiksi aloittivat samaan aikaan kanssani. Mielestäni se on hyvin surullista, mutta koska kukaan ei puhu heistä tai muuten vaan muistele, he alkavat kadota minunkin mielestäni.

Siksi päätin, että haluan näiden ihmisten muistavan minut. En halua jäädä nimeksi kansioon tai hämäräksi kasvosi menneisyyteen. Haluan, että nämä ihmiset muistavat olemassaoloni vielä sen jälkeen, kun he astuvat työpaikkani ovesta ulos. Haluan ainakin, että he muistavat minut kivana tyyppinä ja että edes jollain tasolla olen pystynyt koskettamaan heidän sydämiään.

Tänään eräs Sanna lähti työpaikastani.  Olin viime viikolla ostanut hänelle Star Wars-valomiekan (vihreän värisen), koska hän pitää hyvin paljon Star Wars-sarjasta. En mainitse valomiekan hintaa, mutta ostin sen, koska tiesin hänen pitävän siitä. Kun hetki koitti, hän alkoi hymyilemään niin aurinkoisesti, että melkein pystyi tuntemaan, kun koko huone alkoi hehkua lämpöä. Hän piti valomiekasta aivan suunnattomasti ja sanoi vielä, että hän on aina halunnut sellaisen.

Ilahduin siitä, miten innoissaan hän oli valomiekasta. Ihan kuin joulu olisi tullut etuajassa. Sydäntäni lämmitti, kun tiesin, ettei hän ainakaan heti unohda minua. Samalla kuitenkin pieni ikävä ajatus pälkähti päähäni: milloin tulee se hetki kun valomiekka on pölyyntymässä hyllyn päällä eikä kukaan muista, mistä hän sai sen. Kaikki kuitenkin kääntyi päälaelleen, kun hän kysyi puhelinnumeroani, jotta voisimme pitää yhteyttä Whatsappissa. Olin hyvin ilahtunut, en voi sanoin kuvailla sitä. Halasimme vielä päivän päätteeksi ja menin kotiin.

Tietysti kotimatkalla iski kauhean paha mieli. Tuntui pahalta, koska tiesin, etten tulisi näkemään häntä enää töissä. En juttelisi hänen kanssaan lukiotraumoistamme tai poikaystävistämme. Kaikista eniten harmitti se, että jo valmiiksi pienestä työryhmästämme yksi lähti pois, porukkamme luuhistuu kasaan, kuin rusinat. Jotenkin koen sen hyvin surulliseksi. Mutta hän sanoi, että haluaa pitää yhteyttä, eli se tarkoittaa, että olen oikeasti jollain tasolla koskettanut hänen sydäntään.

Joulun aikaan erään Sinnan sopimusta ei jatkettu hänen raskautensa takia. Olin ostanut hänelle hänen lempiteetään. Hän nimittäin oli kertonut, että piti kyseisestä teestä hyvin paljon, muttei viitsinyt ostaa sitä, koska se on liian kallista. Joten ostin hänelle pakkauksen hänen toiseksi viimeiseksi päiväkseen. Hän oli hyvin otettu ja ilahtunut. Hän vastapainoksi osti minulle viimeisenä päivänään riisimurokarkkeja. En ole vieläkään kehdannut syödä niitä, koska haluaisin pitää ne muistona hänestä. Aina kun näen pussin keittiönpöydälläni, tulen ajatelleeksi häntä. Pidin hänestä hyvin paljon ja eniten minua kaduttaa se, etten uskaltanut sanoa hänelle, että minulla tulee ikävä häntä.

Olen pohtinut tätä muistamisasiaa hyvin paljon. Olen päättänyt, etten halua unohtaa näitä ihmisiä. Tiedän, että jossain vaiheessa - etenkin kun olen vanhus - tulen unohtamaan. Mutta sitä ennen, haluan muistaa ja ennen kaikkea, haluan heidän muistavan. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että minua ei haittaa se, että he unohtaisivat minut. Sillä minä muistan heidät aina. He ovat pieniä lämpimiä jälkiä sydämessäni, koska tiedän, että olen jollain lailla heille ollut erityinen.

Mitä vuosi 2016 tuo tullessaan

Joulu tuli yhtä nopeasti kuin menikin ja sama tapahtui uudelle vuodelle. Olen monena vuotena tehnyt listan asioista, joita pitää vuoden aikana tehdä ja ajattelin kertoa niistä muutaman.

Heti ensimmäiseksi tavoitteeksi tuli muutto. Siis, en ole vielä muuttamassa, mutta olen katsonut asuntoja. Oman asuntoni vuokra nousi ja nyt se on jo huimat 945,85 €. Pakko siis muuttaa hieman halvempaan, koska hinta alkaa oikeasti tuntua pahalta, vaikka en maksakaan sitä yksin. Laitoin yhden asuntohakemuksen Jokiniemessä sijaitsevaan asuntoon, mutta vielä ei ole kuulunut mitään. Eihän tässä sinänsä mikään kiire ole.

Toinen asia mikä tuli mieleeni asunnon jälkeen oli työpaikka. Minulla on määräaikainen työsuhde, joka kestää syyskuun loppuun asti. Olen vakavasti moneen otteeseen pohtinut työpaikan vaihtoa, koska en viihdy nykyisessä ja koska kaikki muutenkin lähtevät pois. Tai siis, hyvin monella on loppunut sopimus tai he itse lopettavat sen.
Mutta, pikkuinen juonenkäänne tässä on se, että haen myös tänä vuonna opiskelemaan. Olen pohtinut hyvin paljon vaihtoehtoja ja olen päättänyt minne haen. Jos pääsen opiskelemaan, teen töitä ainakin heinäkuun loppuun. Mutta jos en pääse opiskelemaan, varmaan työskentelen syyskuun loppuun, kuten sopimuksessani lukee ja sitten lähden.

Listalleni pääsi myös kaksi asiaa, jotka jäivät viime vuonna tekemättä: uusi tatuointi ja 40:n tuuman televisio. Oikeastaan vuosi sitten hankin ystävieni kanssa kaveritatuoinnin, mutta minun piti hankkia myös toinen. Ongelmana on se, että minulla on liikaa ideoita, enkä tiedä minkä haluaisin nyt heti toteuttaa.
Television suhteen ajattelin tehdä hyvin taktisesti eli sitten kun muutan, annan vanhan televisioni veljelleni ja ostan uuteen asuntooni uuden television. Ainakin on yksi tavara vähemmän kannettavana (oikeastaan kaksi, koska eräs lipastoni eräänä päivänä vain romahti, joten ajattelin heittää sen pois kun muutan).

Päätin myös, että tänä vuonna lähetän joulukortteja. Minun piti lähettää viime vuonna ja sitä edeltävänä, mutta en vain saanut sitä aikaiseksi. Haluaisin lähettää hyvin persoonalliset kortit, jossa olisi kuva kissoistani tai jotain muuta vastaavaa. Eräs työkaverini lähetti joulukortin, jossa hänen kissansa makasi suloisesti joulukuusen edessä. Jotain vastaavaa minäkin haluaisin lähettää.

Tänä vuonna on myös hyvin paljon tapahtumia, joihin on "pakko" mennä. Ensi viikon lauantaina menen Lahteen, siitä kerron sitten vähän lähempänä, koska se on vielä salaisuus. Helmikuussa menen katsomaan Niko Kivelän keikkaa Järvenpäähän. Olen pitkään halunnut mennä katsomaan stand upia ja nyt se toteutuu viimein. Huhtikuun alussa menen 22 h-risteilylle Tallinnaan ja hauskinta tässä on se, että varasin matkan noin tunti sitten. Oli pakko hyödyntää Silja Linen meriale... Seuraava risteily onkin kesäkuussa Ruotsiin. Lähtöpäivä on syntymäpäiväni, koska halusin tehdä jotain erikoista, kun täytän 21 vuotta. Päätin siis, että varaan itselleni ja poikaystävälleni kaikkein parhaimman hytin, mitä laivasta löytyy. Hintaakin oli sen verran, etten kehtaa edes mainita sitä tässä kirjotuksessa, mutta en kadu mitään.

Rahanmenoa tänä vuonna tulee olemaan vielä enemmänkin, koska aion ostaa itselleni Playstation 4:n. Joulupukki oli unohtanut tuoda minulle kyseisen konsolin, joten päätin, että ostan sen sitten itse. En ajatellut maksaa kaikkea kerralla, vaan jokaisesta palkastani otan 50 euroa ja sitten kun on rahat kasassa, menen ostamaan sen. Eli jotakuinkin huhtikuussa menisin ostamaan Playstation 4:n, jos siis se silloin maksaa 350 euroa. Toivotaan parasta.

Eräs työkaverini lähtee tänään poikaystävänsä kanssa Kanariansaarille ja kyllä hieman tuli naama vihreäksi kateudesta. Yritin itsekin katsoa äkkilähtöjä, mutta mitään sopivaa en löytänyt. Thaimaa olisi ollut hyvinkin mukava vaihtoehto, mutta lomat olivat kahden viikon pituisia ja maksoivat noin kolmetuhatta euroa. Eihän minulla nyt tähän hätään sellaisia rahoja ole, joten päätin vilkaista kesäksi jotain matkaa. Kreikan Santorinille olisi ihana mennä, joten päätin, että alan säästämään sitä varten. Suunnittelin myös tekeväni muutaman kerran kunnon ylityöt, että saisin tarpeeksi rahaa. Pitää vähän tehdä töitä sen eteen, että olisi mukavaa.

Listassani on paljon muitakin pikkuasioita, mutta eivätköhän nämä isommat asiat riitä. Varmasti listalleni saattaa tulla enemmänkin asioita vuoden varrella. Mutta näillä mennään. Isoja muutoksia siis pitäisi tulla, mutta kuten Viikingit-sarjassa sanotaan: "Vain jumalat tietävät, mitä he ovat meitä varten suunnitelleet".

Yllättäviä löytöjä

Olen jotenkin aina ajatellut, että kirpputoreilla on vain vanhoja haisevia vaatteita ja leluja, joilla kukaan ei leiki. Olen kuitenkin käynyt kirpputoreilla välillä, mutten ole löytänyt mitään erikoista. Kerran kyllä löysin Korson kirpputorilta ensimmäisen Playstationin, mutta olin niin tyhmä, etten ostanut sitä. "Kyllä se täältä löytyy vielä parin kuukauden päästä", ajattelin ja eipä löytynytkään. Se ärsyttää vieläkin.

Täällä Martinlaaksossa on uusi ostoskeskus eli ihan vaan Martinlaakson ostoskeskus, mutta on myös vanha ostoskeskus, jonka nimi on Martinkeskus. Martinkeskuksessa on Alepa, R-Kioski, kaksi kirpputoria, pitseria ja paljon muita pieniä kauppoja (lue: en ole tutustunut muihin Martinkeskuksen tarjoamiin palveluihin). Itseasiassa Martinkeskuksessa on ehkä parhain pitsapaikka ikinä, tilaamme aina pitsat sieltä.
Poikaystäväni on usein käynyt Martinkeskuksen kirpputoreilla ja kerran jopa lähdin hänen kanssaan sinne. Isomman kirpputorin nimi on Samin kirppis, siellä käy myös kortti, mutta pienemmässä, Martinkirppiksessä, käy vain käteinen. Onneksi kuitenkin automaatti on lähellä.

Tässä parin päivän aikana olen tehnyt hyvin yllättäviä löytöjä molemmilta kirpputoreilta. Samin kirpputorilta löysin hopeanvärisen Playstation 2:n, jonka mukana on muistikortti ja kaksi hopeanväristä ohjainta sekä kaikki piuhat. Tämä paketti vain 45 euroa. Minullahan on jo Playstation 2, mutta ostin tämän isoveljelleni joululahjaksi (älkää kertoko hänelle). Testasin Playstationia eilen ja se toimi suhteellisen hyvin. Toinen ohjaimista ei jostain syystä toiminut, mutta onneksi yhdelläkin ohjaimella pärjää.
Löysin myös itselleni skottiruudullisen hameen, lahjanarua, keittiöveitsen ja kirjan. Mukaan tarttui myös valkoista teippiä ja kengät, joita tarvitsen ensi vuonna. Kerron sitten lähempänä lisää.

Eilen kävin Martinkirppiksessä ensimmäistä kertaa ja rahaa kyllä kului. Ostin itselleni mekon, jollaista olen etsinyt hyvin pitkään. Ja löysin sen kirpputorilta. Se oli vielä oikeankokoinen ja hyväntuntuinen päällä. Olen niin iloinen löydöstäni.
Löysin myös poikaystävälleni pöllönmuotoisen paperiveitsen ja itselleni löytyi kaksi peliä, kaksi elokuvaa (joista toinen oli poikaystävälleni), karhunmuotoista koristenauhaa ja mustaa pitsiä. En oikeastaan ole ihan varma, mitä teen sillä mustalla pitsillä, mutta ainakin pidän mustasta väristä ja pitsistä. Joten miksi ei.
Vielä niistä peleistä mainitsen sen verran, että toinen oli Sims 2:n lisäosa tai oikeastaan niin sanottu kamapaketti. Toinen oli Playstation 2:lle Guitar Hero, jonka olisin halunnut silloin, kun Guitar Hero oli loistossaan. Ja nyt sain sen kahdella eurolla.

Oikeastaan olen ehkä hieman valehdellut tätä tekstiä kirjoittaessani. Poikaystäväni on nykyään avopuolisoni, mut en mä aina voi tietää, miks mun pitäis tota tyyppiä kutsuu.

Kaksi vapaapäivää

En ole tehnyt mitään erityistä, kunhan vain makoillut sängyssä ja kuunnellut musiikkia. Kävin kaupassa, koska huomiseksi pitää olla ruokaa ja katson poikaystäväni kanssa Jali ja suklaatehtaan (sitä ei voi olla katsomatta ilman suklaata). Laitoin äsken jauhelihapitsan tilaukseen, jota nälkäisenä odotan. Ja melkeinpä heti tuon lauseen kirjoitettuani ovikello soi ja sain pitsani. Huomenna voisi jopa pelatakin ja tehdä munavoi cocktailpiirakoiden päälle.

Tosiaan, lauantaina olin poikaystäväni kanssa ostamassa isänpäivälahjoja, kunnes esimieheni yllättäen soitti. Heti ensimmäiseksi ajattelin, että nyt ilmoitetaan, ettei sopimukseni jatku. Sen sijaan esimieheni sanoi, että pitäisin pari vapaapäivää, koska meillä ei ole materiaalia erään koneen mentyä rikki. En pistänyt hanttiin ja sanoin, että nähdään sitten keskiviikkona. Taas näitä elämän pieniä iloja.

Mutta vaikka olenkin viettänyt ensimmäistä vapaapäivääni, en ole tehnyt yhtään mitään järkevää. Olen syönyt pitsaa ja katsonut telkkaria. Jotenkin oletin, että olisin jaksanut tehdäkin jotain, mutta olen vain ollut tekemättä mitään. Tai ainakin en ole tehnyt mitään hyödyllistä.
Täällä nimittäin pitäisi siivota. Tiskin ovat lojuneet tiskialtaassa jo viikon, ehkä ylikin. Toinen kissanhiekka pitäisi pestä ja siihen laittaa uusi puhdas hiekka. Pölyä on kertynyt hyllyjen päälle. Pyykkiäkin pitäisi pestä. Jotenkin tuntuu, etten millään saa ikinä kaikkea valmiiksi. Jos lepään tämän päivän, niin huomenna on pakko siivota, sillä muuten kaikki sotku kertyy ja sitten turhauttaa vielä enemmän.

Olenkin tänään miettinyt, että miksi aina vapaapäivinä pitäisi siivota ja tehdä kaikkea. Eilisen isänpäivän vietin lähinnä poissa kotoa, koska menin omalla isälläni käymään ja sieltä ajoimme Loviisaan poikaystäväni isälle. En kauheasti ehtinyt viettää kunnon aikaa poikaystäväni kanssa, koska lauantai meni uusinta Bond-elokuvaa katsoessa ja shoppailussa ja sunnuntaina oli isänpäivärumba. En viikonloppuna ehtinyt kauheasti mitään kotitöitä tekemään ja nyt jotenkin heti oletan, että pitäisi tehdä kaikkea.

Uskon kuitenkin, että nyt on oikeus rentoutua. En vähään aikaan ole viettänyt tälläistä päivää, jolloin en tehnyt mitään. Se on kyllä uskomattoman rentouttavaa, uskokaa pois. Tuntuu siltä, että huomenna voisin jopa jaksaa tehdä kotitöitä, kun on vain levännyt koko päivän. Ei kannata yrittää tehdä liikoja, koska silloin tulee vain paha mieli.

En mä aina voi tietää, miks tää kuva Bile-Danista naurattaa