Merimiehen vaimo

Niinhän siinä kävi, että Patrik pääsi opiskelemaan Kotkaan merenkulkualaa. Hän on arkena asuntolassa Kotkassa ja viikonloppuisin hän tulee kotiin Vantaalle. Toisin sanoen, näemme vain viikonloppuisin, jos silloinkaan, onhan meillä molemmilla omia juttujamme. 
Kun olemme kertoneet lähipiirillemme opiskelusta ja elämästä merellä, usein ihmiset sanovat ensimmäisenä, että Patrik tulee olemaan hyvin pitkiä aikoja merellä. Eräs tuttavani vain totesi: "Onneksi olkoon, et tuu enää koskaan näkemään sun miestäs". Kiitti hei, tuon halusinkin kuulla. 
Totta kai minulla on omat huoleni ja pelkoni, mutta loppujen lopuksi olen tehnyt valinnan tukea Patrikia hänen unelmansa suhteen. En halua olla sellainen pirttihirmu, joka kaulimen kanssa mätkii miestään, kun hän on ollut liian kauan poissa kotoa. Mielestäni on hienoa, että Patrik on lähtenyt opiskelemaan ja tavoittelemaan unelmaansa. Se on helpompi tukea toista, joka tietää mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä, koska en itse vieläkään tiedä. Uskon myös, että sitten kun tiedän mitä haluan tehdä "isona", Patrik tukee minua ja päätöstäni. Tällä hetkellä olen iloinen työstäni ja harrastuksestani, joten se riittää minulle toistaiseksi.

No entäs sitten, kun Patrik on merellä neljä viikkoa?
En ajatellut nyyhkyttää hänen peräänsä, vaikka se kuulostaakin ikävältä. Totta kai minun tulee ikävä häntä, mutta en ajatellut vain pyöritellä peukaloitani ja odottaa. Minulla on omat juttuni, joita teen ilman Patrikia, kuten pelien pelaaminen, kirjoittaminen ja ompelu. Olemme muutenkin sellainen pariskunta, että emme ole toistemme seurassa 24/7. Kun aloitimme seurustelemaan, näimme ehkä kerran viikossa, jos sitäkään. Voisi melkeinpä sanoa, että olemme tottuneet olemaan erillämme. Olemme kuitenkin sopineet, että kun Patrik on tulee takaisin kotiin, vietämme mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Ei se ole sen kummempaa.

Eniten olen huolissani omasta sosiaalisuudestani. Patrik on nimittäin erittäin iso osa sosiaalista verkostoani, joten pelkään että minusta tulee liian yksinäinen. Minulla ei nimittäin ole niin hirveästi ystäviä ja yhteen meni juuri välit poikki. Olen vain niin tumpelo kaikissa sosiaalisissa tilanteissa ja etenkin yhteydenotto on erittäin vaikeaa. Luojan kiitos nykyään on Whatsapp, ettei tarvitse soittaa. Välillä mietin, että miten olen aiemmin selviytynyt ilman nykyteknologiaa. Vaikka yhteydenotto on helpompaa nykyään, silti minulle uusien ystävien saaminen on erittäin haasteellista, mutta sitä asiaa avaan joskus toiste hieman enemmän.

Olen kuitenkin yllättynyt siitä, että minusta on tullut erittäin läheinen äitini kanssa. Hänellä on nimittäin suhteellisen sama tilanne: puoli-isäni matkustelee usein töidensä takia ja hän saattaa olla vain muutama päivää kotona, kunnes lähtee taas. Olen siis puhunut huolistani ja murheistani äitini kanssa ja hänestä on tullut minulle todella tärkeä vertaistuki. Kellään muulla ei tunnu olevan samaa tilannetta tai ainakaan en tiedä ketään, jolla olisi. Ottakaa hei yhteyttä, jos joku muukin sattuu olemaan samassa tilanteessa *wink wink*.

Kun olen kertonut ihmisille minun ja Patrikin tilanteesta, usein kuulen kysymyksen: "Eikö se tosiaan haittaa, ettet tule aina näkemään Patrikia? Entä sinun unelmasi?". Ja oikeasti, se ei haittaa etten näe Patrikia niin usein. Saatan kuulostaa välillä siltä, että melkeinpä haluaisin hänestä eroon, mutta asia ei ole niin. Olen puhunut asiasta Patrikin kanssa ja tiedän, että tämä on se, mitä hän haluaa tehdä. Olisin mielestäni todella itsekäs, jos en antaisi hänen tehdä sitä, mikä on hänelle se oikea ammatti. Olen hyväksynyt sen, etten tule näkemään häntä niin usein, mutta en anna sen murtaa minua tai meitä. Se on hinta, mikä kyseisestä alasta pitää maksaa ja olen valmis maksamaan sen. 
Ja entä se minun unelmani? No, en tosiaan ole vielä keksinyt, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Olen jo monta vuotta ollut niin sanotussa välitilassa, mutta nyt kun minulla on vakituinen työpaikka, olen ollut erittäin iloinen. Olin nimittäin niin varma, etten koskaan tulisi löytämään itselleni vakituista työpaikkaa. Olen viihtynyt todella hyvin ja pidän ihmisistä, joiden kanssa työskentelen. Työpaikan vakiintumisen ansiota, olen voinut rauhassa miettiä, mikä olisi sitten seuraava askel. Haluaisin yletä työurallani, en kuitenkaan ihan esimiestasolle, mutta hieman ylemmäs. Voisi jopa sanoa, että minulla menee hyvin.

Ja tosiaan, minä ja Patrik menimme naimisiin viime elokuussa, sen takia olen merimiehen vaimo enkä tyttöystävä. Pidimme siis kirkkohäät nyt ja tulevana kesänä on sitten kunnon häät. Niistäkin sitten enemmän hieman myöhemmin. En tiedä onko tämä oleellista kertoa, mutta kerroinpahan sen nyt niille, jotka eivät siitä tiedä :D

Hakuaika

Monille on hyvin ajankohtaista, että hakuaika ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin alkoi 14.3. Minua se ei kosketa, koska en ole muutamaan vuoteen hakenut mihinkään ja hyvin todennäköisesti en tulekaan hakemaan vähään aikaan. Mieheni kuitenkin haki ja myös hyvä ystäväni ja varmasti myös hyvin moni muukin. Toivon hyvin paljon, että heillä tärppäisi, etenkin kun hyvä ystäväni on jo monta vuotta hakenut, eikä ole vieläkään saanut opiskelupaikkaa. Mieheni taas haki ensimmäistä kertaa ammattikorkeakouluihin, joten toivon, että joku niistä kuudesta paikasta ottaisi hänet.

Tässä kohtaa kun mieheni on päättänyt mennä opiskelemaan, äitini oli hieman nihkeä asian suhteen. Hänen mielestään minun pitäisi opiskella ensin. Mutta toisaalta, minulla ei ole hinkua mennä opiskelemaan, koska en tiedä mitä haluaisin tehdä. Tässä parin vuoden aikana äitini on painostanut minua opiskelemaan, mutta mitä enemmän hän painostaa, sitä enemmän asia alkaa ahdistamaan. Hän joskus jopa katsoi siskoni kanssa minulle sopivia ammatteja ja sekin alkoi ahdistaa.
Se, mikä minua loppupeleissä ahdistaa, on se, että minua oikeasti painostetaan opiskelemaan jotain, ihan mitä tahansa. Joo, en ole opiskellut itselleni ammattia, olen vain ylioppilas, mutta mielestäni on vaikeaa valita, minne lähtisi opiskelemaan, koska ammatteja on paljon.

Totta kai voisin mennä opiskelemaan vain jotain, mutta mielestäni on turhaa mennä opiskelemaan jotain, mistä ei pidä ja vielä sellaista jota ei haluaisi tehdä työkseen. En nimenomaan haluaisi myöskään opiskella alaa, josta en saisi töitä. Ja nimenomaan ne alat, jotka kiinnostaisi, ei ole töitä. Miksi menisin opiskelemaan alaa, jossa ei saisi tehdä opiskelemaansa työkseen? Totta kai asia olisi eri, jos olisin mennyt peruskoulusta vaikka konditoria-leipuriksi ja sen jälkeen vasta todennut, että oho, eihän meille olekaan töitä. Mutta koska jo etukäteen tiedän tämän, niin osaan välttää sen.
Mutta koska menin lukioon peruskoulun jälkeen, enkä tiennyt mitä tehdä, niin oli helpompaa hakea töitä, joihin ei kummoista koulutusta tarvinnut (eli tuotantotyötä).

Myös ajatus opiskelusta ahdistaa, siis siitä itse opiskelusta. Oma abivuoteni oli niin kamala ja rankka, etten halua enää koskaan kokea sitä uudestaan. Lukio oli muutenkin hyvin vaikeaa aikaa minulle eikä se oikeastaan edes johtunut siitä opiskelusta, vaan niistä ihmisistä, joita siellä oli. Olin lukioaikanani hyvin erilainen ihminen, mitä olen nykyään, enkä oikeastaan halua palata siihen, millainen olin.
Viimeisenä abivuotenani menin puhumaan kuraattorille pahasta olostani (vaikka halusin psykologille, perkele) ja kerroin hänelle silloin jo, että en tiedä mitä haluan tehdä ja ahdistaa kun muut painostaa. Hän kuitenkin sanoi, että kun menee jatko-opiskelemaan, niin ne alat jonne hakee, seuloo ihmisiä, joita siellä on. Lukio kun on semmoinen paikka, jonne on monista eri taustoista tullut porukkaa ja kaikilla on eri tavoitteet, niin on välillä hyvin vaikeaa löytää paikkaansa. Tottahan tuo on, mutta se silti pelottaa, että mitä jos ne ihmiset ovat sielläkin paskaa.

Hyvä esimerkki asiasta on ystäväni Sanna, joka haki parturi-kampaajaksi peruskoulun jälkeen. Hän piti alasta todella paljon ja hän on todella taitava, mutta se miksi hän ei tee tätä työkseen on ne ihmiset, keitä siellä oli. Kaikki olivat tyttöjä, joten kun on paljon tyttöjä, helvetti on irti. Kaikesta pitää kilpailla ja jos joku erottuu joukosta, häntä syrjitään. Monet kuulemma lopettivat sen koulun kesken, koska siellä oli yksinkertaisesti vain kamalaa. Valmistuttuaan Sanna ei ole tehnyt kampaajan hommia, paitsi leikellyt pientä maksua vastaan tuttaviensa hiuksia ja myös värjäillyt. Olihan siitä jotain hyötyä, mutta jos miettii asiaa pidemmällä tähtäimellä, niin eihän siitä oikeastaan ollut mitään muuta iloa, kuin ammatti, jolla pääsee edes jonkinlaisiin töihin.

Joten jos miettii esimerkiksi minun ja Sannan tarinoita, niin ne ovat hyvin erilaiset, mutta hyvin samanlaiset. Sannalla oli selkeä toive, että hän pääsisi tekemään ammatikseen kampaajan hommia, mutta valmistuttuaan hän ei koskaan halunnut edes ajatella tekevänsä sitä ammatikseen. Minulla taas ei ollut ollenkaan toivetta, mitä toivon saavuttavani lukiossa ja kun valmistuin, sain ylioppilaan paperit ja olin taas lähtöpisteessä. Nyt olen tehnyt neljä vuotta töitä ja olen ihan tyytyväinen.

Se mitä tällä haen on se, että mielestäni on ihan tyhmää painostaa jotakuta opiskelemaan, joka ei tiedä mitä haluaisi tehdä. Mielestäni häntä pitäisi kannustaa kokeilemaan eri asioita ja harrastaa vapaa-ajallaan paljon kaikkea. Jos esimerkiksi harrastuksen kautta löytäisi oman kutsumuksensa johonkin, niin se olisi hyvä. Ainakin hän pääsisi tekemään jotain, mistä todella pitää.
Esimerkiksi, minä pidän nykyisestä työstäni todella paljon. Tietysti aamuviiden herätykset ei ole niin hauskoja, mutta jaksan silti herätä ja mennä töihin. Oikeastaan ei vieläkään ole tullut sellaista tunnetta, että kumpa ei tarvitsisi mennä töihin tai voisinpa lavastaa oman kuolemani ettei koskaan tarvitsisi mennä töihin. Pidän työstäni ja haluan kehittyä ja ehkä jopa nousta urallani. Minulle riittää se, että saan tehdä työtä josta pidän ja vapaa-ajallani saan tehdä mitä haluan. Joillekin riittää sellainen elämä, enkä kritisoi niitä, jotka haluavat enemmän.

Blue moon, now I'm no longer alone

Olen blogissani muutamaan otteseen maininnut ystäväni Andrin, joka on siis työkaverini Gemaltosta. Vaikka en olekaan siellä enää töissä, olen silti yhteyksissä häneen, koska noh, onhan meistä tullut hyvin läheiset ystävät. Vuoden alussa, kun olin heillä käymässä, hän ilmoitti, että hän ja hänen kihlattunsa Markus olivat vuokranneet tilan Suomenlinnasta ja siellä he pitäisivät häät. Tiesin, että jossain vaiheessa he menisivät naimisiin, mutta en osannut ajatella, että niin pian. Tai no, kaikki muut parit ovat olleet muutaman vuoden kihloissa ja sitten "vasta" menneet naimisiin tai sitten he jäävät kihloihin eivätkä mene naimisiin. Olin kuitenkin hyvin iloinen heidän puolestaan, että he päättivät mennä naimisiin, he nimittäin ovat ehkä suloisin pari ikinä. Hääteemakseen he olivat valinneet 50-luvun ja Fallout-pelisarjan.

Viikkoa ennen häitä pidin polttarit, mutta ne eivät menneet ihan niin kuin ajattelin. Voin myös vedota siihen, että en ole koskaan ennen ollut polttareissa enkä etenkään järjestänyt sellaisia, joten olin aika pihalla koko hommasta. Mutta ainakin sain jonkinlaiset pippalot järjestettyä! Sanoin kuitenkin heille, että voin sitten kymmenen vuoden päästä järjestää uudet polttarit tai ainakin silloin, kun he uusivat vihkivalansa.

Menin Andrin kanssa SuperParkiin sillä välin kun Markus sai hemmottelua

Itse hääpäivä oli 20.5, mutta päivää ennen, Andri ja Markus kävivät maistraatissa, jossa heidät vihittiin. Minä ja Ilona (Markuksen kaaso) olimme todistamassa tätä hetkeä ja oli kyllä suuri kunnia olla paikalla todistamassa kyseistä hetkeä. Olin kyllä aika pettynyt, kun Andri ei laittanut päälleen antamaani Jeesus-paitaa. Vihkimisen jälkeen menimme syömään ja sieltä minä menin Loviisaan, Andri meni kotiinsa ja Ilona ja Markus menivät koristelemaan juhlapaikkaa.
Miksi menin Loviisaan? Koska Andri ja Markus toivoivat, että poikaystäväni Patrik voisi viedä ihmisiä ajelulle veneellään, joten päivää ennen häitä aloimme ajamaan Loviisasta Helsinkiin. Se on ihan oma tarinansa, mutta pääsimme kuitenkin perille monen mutkan kautta. Ikävä kyllä Patrik ei kerennyt tulemaan seremoniaan, mutta hän kuitenkin oli muuten paikalla todistamassa.

Tosiaan, seremonia alkoi klo 14 ja koska veneretkemme ei ollut onnistunut niin hyvin, olimme myöhässä aikataulusta. Olin noin klo 13 Hakaniemessä, josta Patrikin piti hakea minut ja olisimme menneet veneellä Suomenlinnaan. Kuitenkin, itse olin oikeassa paikassa, mutta koska olin selittänyt sijaintini paikan väärin, Patrik oli väärässä paikassa. Joten, Patrik meni veneellä Suomenlinnaan ja itse menisin lautalla, koska hän ei olisi millään kerennyt hakea minua. En ole ikinä juossut niin kovaa, mutta ehdin kuitenkin seremoniaan (viisi minuuttia myöhässä). Eihän tietenkään voi olla kunnollista hääpäivää ilman hieman draamaa.
Seremonian piti Andrin isoveli, jossa hän oikeastaan vihki parin uudestaan ja ilmoitti kaikille, että he ottavat täysin uuden sukunimen. Andri ja Markus olivat vielä kirjoittaneet toisillensa valat ja ne olivat todella kauniit. En ole ennen ollut häissä, joissa hääpari kirjoittavat toisilleen valat. Olen nähnyt sitä vain televisiossa.

Hetkeä ennen seremoniaa

Seremonian jälkeen oli ruokaa ja ennen ruokailua sai pitää puheen. Olin siis kirjoittanut oman puheeni jo silloin, kun Andri ja Markus olivat menneet kihloihin, joten minulla oli aikaa hioa sitä. Olin kyllä yllättynyt siitä, että myös monet muut halusivat pitää puheen. En siis halua kehuskella sillä, että minun puheeni olisi ollut ainoaa laatuaan ja paras, vaan ihmettelin sitä, kun missään muissa häissä missä olen ollut,ei niin moni ole halunnut pitää puhetta kuin näissä häissä. Se oli mielestäni sydäntä lämmittävää, koska nämä kaikki ihmiset olivat aidosti onnellisia hääparin puolesta. En ole missään muissa häissä kokenut sitä tunnetta.
Oma puheeni meni ihan hyvin, ehkä hieman improvisoin liikaa. Tavoitteeni oli saada hääpari itkemään, mutta sen sijaan suurempi saavutus oli se, että sain häävieraat nauramaan tyhmälle vitsilleni. Vau, niin moni ei ole koskaan nauranut millekään jutulleni. Hääpari oli liikuttunut, ei ihan itkun partaalle, mutta olin silti tyytyväinen puheeseeni.

Noooooooo, ainakin joku otti kuvan, kun pidin puheen

Kerrankin ruoka oli oikeasti hyvää! Aina muissa häissä on ollut hieman nihkeät valikoimat nirsoille ihmisille, mutta koska hääpari oli itse tehnyt kaikki ruoat, oli menu tehty heidän toiveiden mukaisesti. Juuri siksi pidän Andrista, koska hän on lähes yhtä nirso kuin minäkin. Otin jopa lisää ruokaa, mitä en melkeinpä ikinä tee.
Ruoan jälkeen Patrik vei Markuksen, kaksi Andrin isoveljen lasta ja yhden häävieraan veneretkelle. He vaikuttivat olevan hyvin innoissaan retkestä ja Patrik oli mielissään, että hänellä oli niin paljon ihmisiä veneessään. Retki onnistui hyvin ja palasimme takaisin juhlatilaan.

Ennen kakkua, hääpari tanssi ensimmäisen tanssinsa. Kappale oli Fallout - New Vegasissa kuuluva, mutta myös muutenkin hyvin tunnettu Frank Sinatran Blue Moon. Sekin jotenkin oli hyvin sydäntä lämmittävä hetki, he olivat vihdoin saaneet toisensa. Jos aikaisemmin vieraat eivät hymyilleet, niin viimeistään tässä kohdassa kaikilla oli hymy korvissa.

Blue moon
You saw me standing alone
Without a dream in my heart
Without a love of my own
 

Blue moon
You knew just what I was there for
You heard me saying a prayer for
Someone I really could care for

 

And then there suddenly appeared before me
The only one my arms will hold
I heard somebody whisper please adore me
And when I looked to the moon it turned to gold

Itse kakku oli hyvin täyttävää ja en itseasiassa jaksanut syödä omaa palaani loppuun, onneksi on Patrik, joka lähes aina syö myös minunkin ruoat. Tarjolla oli myös kahvia, teetä, limua ja vegaanisia vaihtoehtoja.

Ruoan jälkeen oli hääleikki, jossa siis hääpari laitettiin istumaan selät vastakkain ja heille esitettiin väitteitä ja siihen piti vastata mahdollisimman rehellisesti. Ennen kysymysten esittämistä, hääpari riisuivat kenkänsä ja antoi toisen kengän toiselle. Toisin sanoen, kun väite esitettiin, piti nostaa sen henkilön kenkä, johon väite sopii. Tästä olen nähnyt eri variaatioita muissakin häissä, mutta kengät olivat uusi lisä, mitä en ollut nähnyt. Hääpari ei ilmeisesti tiennyt tästä leikistä ja olivat hämmentyneitä, mutta niin heillä kuin vieraillakin oli hauskaa.

Pian tämän jälkeen minä ja Patrik jouduimme lähtemään, koska venepaikassa oli tietty aikaraja. Hieman harmitti, ettemme jääneet jatkoille, mutta taas toisaalta, päivän alku oli yhtä hullunmyllyä, joten ehkä oli hyvä aika vetääntyä. Juuri ennen lähtöämme oli hääkimpun heitto. Olin valmistautunut siihen, että tällä kertaa saisin kimpun kiinni, mutta potin vei Ilona. Hänellä oli aivan uskomattoman nopeat refleksit ja kimppu vain yhtäkkiä oli hänen kädessään. Mutta toisaalta, kimppu oli kuin tehty hänelle ja kyllä se meni oikeaan osoitteeseen.
Ja sitä paitsi melkeinpä koko päivän Andri huuteli minulle ja Patrikille, että milloinkas on seuraavat häät, köh köh.

Myöhemmin kysyin hääparilta, että olivat häät sellaiset kuin he halusivat ja molemmat vastasivat että kyllä olivat. Koristuksiin ja muihin oli nähty uskomattoman paljon vaivaa ja häistä tuli sellaiset, mitä hääpari halusikin. Nämä olivat tähän mennessä ja oikeastaan ehkä kaikkien aikojen unohtumattomimmat häät, missä olen ollut. Missään muissa häissä ei ole ollut sellaista tunnelmaa, mitä näissä oli. Ihmisillä oli oikeasti hauskaa ja kaikki iloitsivat hääparin puolesta. En ole itsekään ollut aikaisemmin niin iloinen hääparin puolesta.
Puhuin Ilonan kanssa aikaisemmista häistä, missä olimme olleet ja totesimme, että nämä ovat ensimmäiset häät, joihin periaatteessa meitä ei oltu pakotettu. Aikaisemmat häämme olivat ollut sukulaisten ja niihin on aina pitänyt osallistua, vaikkei olisikaan mitenkään erikoisemmin tekemisissä hääparin kanssa. Nämä häät olivat molemmille sellaiset, missä joku muu kuin sukulainen menee naimisiin. Itseasiassa hassu juttu, mutta myös Ilona on ollut Gemaltossa töissä ja sieltä hän tutustui Andriin (olin itse eri vuorossa silloin, joten en itse päässyt tutustumaan Ilonaan kunnolla).

Se mitä toivon hääparille on paljon rakkautta, onnea ja monia vuosia yhdessä. Olen myös hyvin kiitollinen, että sain osallistua näin ainutlaatuisiin häihin etenkin bestwomanin roolissa. Katsotaan nyt, kuka on seuraava "uhri".

The Dream Team

Uudenvuoden tina lupasi rikkauksia

Työni GE:llä päättyi vuoden vaihteessa ja pakko sanoa, olin siitä hyvin murtunut. Pidin työstäni ja ajattelin, että ehkä sopimustani jatkettaisiin. No, eihän tietenkään asiat menneet niin kuin ajattelin ja toivoin. Minulle ilmoitettiin asiasta hyvissä ajoin, itseasiassa kaksi päivää ennen joulua, vaikka minulle lupailtiin, että joulun jälkeen kerrotaan sopimuksen jatkumisesta. Mielestäni tämä oli suoraan sanottuna hyvin mulkkumainen teko, koska olin jouluna hyvin surullinen ja muissa ajatuksissa. Aloin kuitenkin joulun jälkeen hakemaan töitä.

Sitten kun olin lähtenyt GE:ltä, taisin hieman itkeä. Minua harmitti, että jouduin lähtemään työstä, josta pidin. Minua harmitti, että en saa vakituista työpaikkaa ja joudun vuokrafirmojen kautta hakemaan töitä ja he saavat kohdella minua kuin roskaa. Minua harmitti, että olin firmassa tärkeä vain hetken, kunnes minut heitettäisiin taas pois. Ja ennen kaikkea minua harmitti, että tulisin aina olemaan yhtä olematon, korvattava ja muiden heittopussina. 

Kävin tämän tapauksen jälkeen hyvin pitkän keskustelun poikaystäväni kanssa, jossa kerroin, että en luultavasti koskaan tule saamaan vakituista työpaikkaa koulutuksen puuttumisen takia. Hän ymmärsi asian ja sanoi, että toivottavasti kuitenkin saan työpaikan. 
Hain taas moniin työpaikkoihin, mutta tällä kertaa en Adeccon kautta, siihen vedin rajan. Sen sijaan hain takaisin Gemaltolle, koska sinne haettiin työntekijöitä. Juu, sanoin, etten enää mene sinne, mutta olin aika epätoivoinen töitä hakiessani. Ajattelin muutenkin, että ehkä he ottaisivat minut takaisin, koska olen jo ollut siellä ja toivoin, että pääsisin taas työskentelemään Andrin kanssa. 

Usean työhaastattelun jälkeen alkoi tympimään, kun minulle aina sanottiin, että kuulostan hyvältä työntekijältä ja että minuun otettaisiin pian yhteyttä, mutta mitään ei tapahtunut. Viimeisin haastattelu oli Muratalle, joka on itseasiassa ihan Gemalton naapurissa. Haastattelussa kysyttiin, että mitä tulevaisuuden suunnitelmia minulla on ja kerroin, että olin miettinyt opiskelua. "Aijaa, me siis haetaan tänne vakituista työntekijää ja toivottaisiin, että meidän työntekijät olisi vuosia täällä töissä" haastattelija sanoi. En aluksi halunnut uskoa kuulemaani, minua oikeasti haastateltiin vakituiseen työpaikkaan. Haastettlija vielä kertoi, että he olivat hakeneet vuokrafirman kautta työntekijöitä, mutta he eivät olleet antaneet tarpeeksi hyviä työntekijöitä. Olin hyvin otettu siitä, että he ilmeisesti pitivät minua hyvänä työntekijänä, koska he olivat ottaneet minut haastatteluun asti.
Parin päivän päästä minulle soitettiin, että sain työpaikan Muratalla operaattorina. Olin itseasiassa äitini luona sinä hetkenä ja hän melkein hyppäsi kattoon. En itsekään halunnut uskoa sitä todeksi, mutta muutaman päivän päästä minulle annettiin avaimet työpaikalleni. 

Olen nyt ollut melkein kuukauden Muratalla ja voin nyt sanoa, että olen hyvin iloinen työpaikastani. Ihmiset ovat olleet todella mukavia ja ottaneet oikeastaan heti mukaan joukkoon. Nyt ei ole niitä vanhempia rouvia mulkoilemassa niskan takana, kun vuokrafirmalaiset tekevät kaiken väärin. Vastaanotto on siis ollut hyvin erilainen verrattuna siihen, kun aloittaa uudessa työpaikassa vuokrafirman kautta. Huomasin kuitenkin, että silti ajattelen, että sopimukseni loppuu jossain vaiheessa. Esimerkiksi, mietin, että voikohan tuoda oman kahvikupin töihin vai onko se turhaa, koska joudun kuitenkin viemään sen pian pois. Nyt oikeasti saisi asettua aloilleen, mutta silti edelleen mielessäni ajattelen, että jossain vaiheessa minulle sanotaan, ettei sopimustani jatketa. 

Hauskinta tässä tapauksessa on se, että kun kerroin ystävälleni Sannalle työpaikastani, hän vitsillä myös haki Muratalle ja pääsi myös töihin! Olemme siis taas yhdessä, olimmehan yhdessä Gemaltollakin ennen kun hän meni armeijaan. On jotenkin vaikea uskoa, että asiat ovat näin hyvin kerrankin, ei näin koskaan ole tapahtunut. Nyt voi oikeasti hengähtää ja miettiä, mitä seuraavaksi. 

Mitä saavutin tänä vuonna

Joulu tosiaan meni jo ja tässä on vielä pari päivää, ennen kuin vuosi vaihtuu. Katsoin tavoitelistaani ja totesin, etten enää muita tavoitteita ehdi tekemään, joten kerrataanpa, mitä saavutin tänä vuonna.

Heti vuoden alussa menin Desucon Frostbite- tapahtumaan. Olin pitkään miettinyt menisinkö ja lopulta menin sinne poikaystäväni kanssa. Menin myös kesällä Desuconiin ja Ropeconiin. Oli hienoa tavata muita samankaltaisia ihmisiä ja ensi vuonna menen varmasti useampaan coniin. Olen jo aloitellut ensi vuoden Frostbiten asua.

Olin Frostbitessa Aqua pelisarjasta Kingdom Hearts

Desuconiin ostin japanilaisen koulupuvun

Uuden tatuoinnin hankkiminen ei ollut niin helppoa kuin luulin, koska minulla oli niin paljon ideoita, joista en tiennyt mitä alkaisin toteuttamaan. Halusin kovasti Disney-aiheisen tatuoinnin, koska Disney on hyvin lähellä sydäntäni ja osa myös sitä, kuka olen. Ystäväni Sanna auttoi minua suunnittelussa ja lopulta päädyin Up-elokuvan iskulauseeseen adventure is out there (suomeksi: seikkailu odottaa). Tiedän, että Up-elokuva on Disney-Pixar-elokuva, mutta elokuva oli niin koskettava, että siksi valitsin sen.
Aluksi hieman kaduin tatutointia, koska otin sen aika näkyvälle paikalle (muut tatuointini pystyy peittämään helposti), mutta se meni ohi. Olen hyvin iloinen tatuoinnista, koska se hyvin kuvastaa, miten elämää pitäisi tarkastella: seikkailu odottaa jossain.

Ei oikeastaan sattunut niin kauheasti

Ostin myös itselleni Playstation 4:n ja olen nyt hyvin onnellinen. Anttilassa oli tarjous ja heti salamana menin tilaamaan tuotteen itselleni. Sanoin vielä ääneen: "Mä syön vaikka multaa koko loppu kuukauden, kunhan mä saan tän!". No, loppu kuukausi tekikin rahallisesti tiukkaa, mutta toivuin siitä pian. Aluksi tosiaan minulla ei ollut yhtään peliä siihen, mutta tällä hetkellä minulla on jo 8 peliä.

Kuten varmaan monet jo tietävät, muutin vapun aikaan uuteen asuntoon Jokiniemeen. Olen ollut hyvin tyytyväinen asuntooni, vaikka tämä onkin pienempi kuin edellinen. Täytyy myöntää, että joskus minulle tulee ikävä Martinlaaksoon. Se oli kuitenkin ensimmäinen kotini, joten se tulee aina olemaan minulle tärkeä paikka. Mutta kuten silloinkin sanoin, paikan huonot puolet voittivat hyvät.
Tähän väliin on hyvä sanoa, että olen poikaystäväni kanssa pohtinut, että alkaisimme säästämään omistusasuntoa varten. Se tulisi jossain vaiheessa eteen muutenkin, mutta jos aloittaa säästämisen ajoissa, asunto voidaan hankkia hyvään aikaan.

Poikaystävästäni puheenollen, meille tuli tänä syksynä kaksi vuotta täyteen. Tämä onkin sitten pisin parisuhteeni koskaan. Se on jotenkin tuntunut hyvin oudolta, että on oikeasti ollut jonkun kanssa niin kauan. Sitten taas ensi vuoden tavoitteena on kolme vuotta yhdessä. Meiltä on muuten ainakin neljä kertaa kysytty tänä vuonna, että milloin aiomme hankkia lapsia. Oikeasti. Eiköhän kissat saa nyt toistaiseksi kelvata.

Täytin myös 21 vuotta kesällä, joten halusin tehdä jotain erikoista. Niinpä varasin itselleni ja poikaystävälleni luksushytin Ruotsin laivalta. En sano, kuinka paljon tämä hytti maksoi, mutta siinä on neljä numeroa. En ole koskaan ollut niin hienossa hytissä enkä oikeassaan missään niin hienossa. Se hytti oli isompi kuin asuntoni! Siellä oli erittäin iso sänky, poreamme, oma sauna, huonepalvelu (tietysti lisämaksusta), DVD-soitin, kaksi tv:tä (toinen olohuoneessa ja toinen makuuhuoneessa) ja vielä kaksi vessaa. Olisin voinut tottua siihen hyttiin. Ai niin, jääkaapin juomat kuuluivat pakettiin, pöydällä oli shampanja odottamassa ja erikoisaamiainen kuului myös hyttiin. Se oli kyllä hienoa.

Ostin jopa tuon mekon reissua varten

Myös poikaystäväni täytti vuosia ja koska hän ei halunnut mitään konkreettista lahjaa, menimme Turkuun. Hän jostain syystä pitää Turusta hyvin paljon, joten hän halusin käydä siellä. Itse olen vain kerran käynyt, joten menin avoimin mielin uudestaan. Olimme vain yhden yön, koska emme saaneet perjantaita vapaaksi. Meiltä jäi aika paljon näkemättä, mutta pidin silti olostani siellä. Ehkä sitten ensi vuonna uudestaan.

Olin myös tilannut kuohuviinin huoneeseen yllätykseksi

Tässä oli vain muutama asia, mitä saavutin tänä vuonna, koska saavutin myös hyvin paljon muutakin. En kuitenkaan viittä asiaa saanut tänä vuonna tehtyä, joista yksi itseasiassa olisi ollut reissu Santorinille. Sen sijaan menimme Kreikan Pargaan, koska se oli halvempi. Olin ollut siellä aiemmin, mutta poikaystäväni ei ollut koskaan ollut Kreikassa. Reissu oli hyvin onnistunut ja mielelläni menisin uudestaan ulkomaille poikaystäväni kanssa.

En ole vielä päättänyt, mitä tavoitteita olisi ensi vuodelle, mutta onhan tässä vielä pari päivää aikaa päättää. Ehkä ihan ensimmäisenä valmistaudun uuden vuoden juhlintaan, vaikka en mitään kummoisia bileitä pidäkään. Vietän sen poikaystäväni ja kissojen kanssa. Varasin kyllä meille liput Assassin´s creed-elokuvaan, mutta se on päivällä, joten siinäkin on hyvin aikaa valmistautua uuteen vuoteen.

Kävin työkaverin kanssa katsomassa uusimman Ghostbusters-elokuvan ja ostin vielä meille paidatkin

Kaksi viikkoa ja kolme päivää

Työttömyyteni alkoi aika huonosti: olin kauheassa räkätaudissa viikonlopun sekä maanantain ja tiistain. En oikein pystynyt menemään tietokoneelle, koska päätä alkoi särkeä heti kun näyttöön tuli valo. Joten muistaakseni vain makasin ja katsoin televisiota. Kunnon työnhaku alkoi keskiviikkona, kun olin litkinyt kilon teetä ja juonut kaksin käsin yskänlääkettä. Siitä yskänlääkkeestä sen verran, että piti ostaa sellaisia nieltäviä tabletteja, mutta ostin vahingossa liuotettavia tabletteja ja ne maistuvat ihan hirveälle. Tavoitteenani oli hakea kolmeen paikkaan joka päivä. Yllätin jopa itseni ja hain keskiviikkona kuuteen työpaikkaan. Ehkä tein sen myös siksi, että voisin torstaina vain olla ja taas perjantaina jatkaa. Mutta kuuteen paikkaan hakeminen ei ollut niin helppoa, koska minun tosiaan piti päivittää cv:ni sekä tehdä jokaiseen erikseen työhakemus. Taisi siinä mennä se hieman yli kaksi tuntia.

Seuraavana päivänä minulle jo soitettiin, että pääsetkö perjantaina työhaastatteluun ja vastasin myöntävästi. Minulle tarjottiin siis tuotantotyöntekijän paikkaa Suomen Henkilöstötalon kautta. Haastattelu meni (kai?) ihan hyvin, mutta se on niin pitkä tarina, että taidan jättää sen kertomatta. Toisin sanoen, en ollut oikein vakuuttunut paikasta, jota minulle tarjottiin, joten jouduin kieltäytymään työstä.

Hassu juttu, mutta juuri kun olin menossa kyseiseen haastatteluun, sain puhelun Adecolta, jossa minua pyydettiin maanantaina ryhmähaastatteluun. Sanoin siihenkin myöntävästi, koska en tiennyt, miten haastattelu menisi toisessa paikassa. Ja nyt voin sanoa, että olen helpottunut, etten ottanut ensimmäistä minulle tarjottua paikkaa. 

Maanantaina menin hieman kauhuissani ryhmähaastatteluun, koska olen hieman tönkkö ryhmässä. Tai siis, olen se joka kuuntelee muita, eikä ole hirveästi äänessä ja sitä ei varmasti katsota hyvällä. Olin ensimmäinen ihminen paikalla ja melkeinpä muutama minuutti jälkeeni tuli nuori poika. Kai voin sanoa häntä pojaksi? Hän oli nimittäin hyvin nuoren näköinen. Istuimme siinä vierekkäin täysin hiljaa, kunnes haastattelija totesi, ettei ilmeisesti muut ihmiset tule, joten olimme kahdestaan haastateltavana. 
Ei se ryhmähaastattelu ollut niin kauhea, haastattelija kyseli meiltä vuorotellen kysymyksiä, laittoi meidät keskustelemaan keskenämme ja sitten menimme keskustelemaan kahden kesken haastattelijan kanssa. Se meni hyvin, kun olin kahdestaan sen pojan kanssa.

Täytyy oikeasti sanoa siitä pojasta vähän jotain. Paljastui, että hän on keväällä valmistunut eli hän on 19-vuotias ja hän menee armeijaan tammikuussa. Eli hän työskentelisi muutaman kuukauden ja sitten menisi armeijaan. Haastattelija kysyi häneltä, että mikä mahtaisi olla hänen suurin saavutuksensa, vaikka hän onkin niin nuori. Poika vaan kylmän viileästi: "No... en mä oikeen tiedä. Varmaan se, että pääsen lääkikseen ens keväänä". Siinä kohtaa oma leukani valahti lattiaan ja haastattelijan silmät tippuivat päästä. Haastattelija kysyi, että miten ihmeessä hän sen teki. Taas kerran poika kylmän viileästi: "No... mä vaan luin samaan aikaan yo-kokeiden kanssa." 
Ihan ihme hemmo.

No, Adecco lupasi olla minuun yhteydessä, kun sopiva työ tulisi vastaan. Tiistaina hain taas kolmeen paikkaan lisää. Keskiviikkona menin äidilleni ja silloin jouduin kertomaan hänelle, että olen ollut työtön. Hän otti asian yllättävän hyvin, pelkäsin että hän suuttuisi. Mutta toisaalta, ei se ole minun vikani, että Gemalto joutui luopumaan työntekijöistä, koska he eivät halunneet vakinaistaa heitä. Äitini ei kuitenkaan syyllistänyt tai ollut vihainen, hän vain totesi, että toivottavasti saat uuden työpaikan. Sen jälkeen hänen koiransa syöksyivät antamaan pusuja.
Torstaina Baronalta soitettiin ja kysyttiin, että pääsenkö haastatteluun. Hän ehdotti, että pääsisinkö mielummin perjantaina vai ensi viikon maanantaina. Vastasin, että mielummin maanantaina. En kehdannut siinä sanoa, että perjantaina menen kaverini serkun syntymäpäiville. Oikeastaan en kadu sitäkään, että menin syntymäpäiville, koska olin pääosin ollut neljän seinän sisällä, joten piti päästä vähän ulos näkemään muita ihmisiä. 

Maanantaina kello 9 oli haastattelu Baronan tiloissa, jonka oikeastaan näen katsomalla ikkunasta ulos. Haastattelu meni hyvin, koska en enää jännittänyt tilannetta. Haastattelija oli mukava ja sanoi, että on viimeistään viikon päästä yhteyksissä. Siinä vaiheessa alkoi kismittämään, että vuokrafirmat usein sanovat, että ollaan pian yhteyksissä, mutta se ei tarkoita sitä, että he oikeasti olisivat koskaan sinuun yhteyksissä. Hakijoita oli varmasti lisäkseni kymmeniä, joten tunnuin hukkuvan joukkoon. 

Kuitenkin minulle soitettiin maanantaina Adeccolta, että pääsisinkö tiistaina haastatteluun. Yritin siirtää haastattelua keskiviikkoon, koska ystäväni Sanna oli tulossa käymään, mutta haastattelija sanoi, että asia olisi kiireellinen. En pistänyt enempää hanttiin ja sovimme tapaavamme tiistaina klo 11.
Sekin haastattelu meni hyvin, sain tietää hieman tarkemmin työstä, johon minua tarjottiin. Se olisi hyvin tarkkaa työtä ja kahdessa vuorossa. Ihan hyvä diili.
He soittivat minulle jo samana iltana, että huomenna (keskiviikkona) olisi jatkohaastattelu paikkaan, johon minua tarjottiin. Paikka oli siis GE Health care, joka tekee muun muassa moduuleita, ultraäänilaitteita ja potilasmonitoreinteja. Olin hyvissä ajoin paikalla, koska firma sijaitsee Helsingissä. Haastattelu meni mielestäni hyvin, he katsoivat hyvällä aikaisempaa tuotantotyön kokemustani. 

Niinpä menin kotiin ja olin katselemassa uusia työpaikkoja, kunnes minulle soitettiin taas Adeccolta. He sanoivat, että voisinko aloittaa työni torstaina eli jo seuraavana päivänä. En tietenkään vastannut kieltävästi, joten muutaman tunnin päästä menin allekirjoittamaan sopimuksen Adeccon tiloihin ja torstaina menin kello 8 uuteen työpaikkaani. 

Työni on siis kahdessa vuorossa ja pääosin tuotantotyötä. Ensimmäinen päiväni oli lähinnä tutustumista, mutta perjantaina pääsin oikeisiin hommiin. Se muistutti aika paljon sitä, mitä tein Gemaltolla, mutta siinä oli paljon enemmän vaiheita, ennen kuin tuote on valmis. Mutta minulle luvattiin, että saisin tehdä myös muita hommia. 
Työsuhteeni on marraskuun loppuun, mikä on vähän kinkkistä. Jatkaisin mieluusti vuoden loppuun ja ehkä sitten katselisin uutta paikkaa. Vaikka sopimukseni ei jatkuisikaan marraskuun jälkeen, olen silti iloinen siitä, että minulla on taas töitä. 

 

Kaksi vuotta ja kuukausi

Viime perjantaina oli yövuoro, joka jäikin viimeiseksi työvuorokseni Gemaltolla. Pari viikkoa aikaisemmin esimieheni oli pyytänyt minua työtilamme ulkopuolelle ja kertonut, ettei työsopimustani jatketa. Tieto tuli suurena yllätyksenä ja ensimmäinen reaktio olikin itkun nieleminen. En halunnut näyttää esimiehelleni pahastumistani, mutta ilmeisesti hän näki sen hyvin selvästi, koska hän meni lievään paniikkiin kun näki etten kunnolla katsonut häntä silmiin ja ääneni värisi. Hän selitti, että työpaikallamme on liian paljon määräaikaisiatyöntekijöitä ja että sopimustani on jatkettu niin monta kertaa, että minut pitäisi vakinaistaa. Olisin halunnut edes hieman puolustaa itseäni ja tärkeyttäni firmassa, mutta koska päätös oli jo tehty, en voinut muuta kuin sanoa: "Selvä" ja mennä takaisin työtilaan.

Siinä vaiheessa aloin miettimään ensimmäistä päivääni Gemaltossa. Oikeastaan, olin mennyt Gemaltolle Baronan kautta, joten vasta myöhemmin Gemaltosta tuli oikea työnantajani.
Muistan sen, kuinka jännitti mennä ensimmäistä päivää töihin, ihan kunnon töihin. Asuin vielä äitini luona Korsossa, joten äitini toivotti hyvää ensimmäistä työpäivää ennen kuin lähdin. Ihmeen kaupalla olin päässyt samaan työpaikkaan pitkäaikaisen ystäväni Sannan kanssa, joten menimme yhtä matkaa töihin aloittamaan ensimmäistä työpäiväämme.
Meidän lisäksemme kolme muuta ihmistä aloitti samana päivänä ja hieman tutustuimme toisiimme. Sen jälkeen meille näytettiin pieni kierros ja meille annettiin pukuhuoneisiin avaimet ja siellä vaihdoimme työasuihimme. Otin vahingossa liian pienet housut ja ne puristivat vatsaani pahasti koko päivän.

Minut ja Sanna ohjattiin työtilaan ja kolme muuta tulokasta ohjattiin täysin eri osastolle. Saatoimme siis nähdä heitä vain kahvi- ja ruokatauoilla. Muistan edelleen kuinka hämmentynyt olin koko ensimmäisen päivän. "Tätäkö me teemme koko ajan täällä?" ajattelin koko päivän. Ja kyllä, sitä me teimme joka päivä kahdeksan tuntia. En voi hirveän tarkkaan kertoa työstäni, koska Gemalto tekee turvallisuustuotteita  (passeja, henkilökortteja, viisumia ja jopa ylioppilastodistuksia sekä paljon muita tuotteita) joten minua sitoo vaitiolovelvollisuus. Voin varmaan sen verran sanoa, että työskentelin etenkin passien kanssa.

Nyt kun ajattelen ensimmäistä päivääni, se tuntuu hyvin kaukaiselta. En edes muista kunnolla sitä aikaa, kun olin Sannan työpari. Hän nimittäin lähti Gemaltosta kesäkuussa 2015 armeijaan. Sen jälkeen työparini vaihtelivat hyvin usein.
Etenkin nyt kun itse jouduin lähtemään, tulin ajatelleeksi kaikkia niitä, jotka ovat syystä tai toisesta lähteneet. Mietin, missäköhän he ovat nyt, ovatko he onnellisempia uudessa työssään tai opiskelupaikassaan vai ovatko he vieläkin pahemmassa paikassa. Voin nimittäin sanoa, että Gemalto ei ollut minulle sopiva paikka, vaikka olinkin siellä hieman yli kaksi vuotta. Olin ajatellut usein lähtemistä, mutta totta kai oli helpompaa jäädä paikkaan, jossa oli töitä ja jossa oli jo ollut jonkin aikaa. Siksi ajattelinkin, että varmasti minullekin löytyy vielä edes hetkeksi töitä ja ehkä sitten vuoden lopussa voisi lähteä pois.

Mutta vaikka muistan tällä hetkellä ne kaikki huonot hetket, muistan myös kaikkea hyvää. Gemalton ansiota pystyin muuttamaan omilleni Martinlaaksoon ja pystyin hankkimaan itselleni toisen kissan. Gemalton ansiota olen saanut tavata monia erilaisia ihmisiä, jotka ovat avanneet näkemystäni elämästä. Gemalton ansiota tapasin poikaystäväni (okei, se on aika pitkä tarina, kerron sen joskus) ja lähennyin Sannan kanssa hyvin paljon. Eli, ei nämä kaksi vuotta ihan turhia olleet.

Viimeinen päiväni ei mennyt ihan niin kuin kuvittelin. Jotenkin ajattelin, että ihmiset olisivat tulleet sanomaan hyvästit, mutta kukaan ei tullut. Siitä tuli oikeastaan aika paha mieli, kun ymmärsin, ettei ketään oikeastaan kiinnostanut lähtemisen. Ne ihmiset joita olisi kiinnostanut, olivat jo lähteneet.
Olin meikannut viimeistä päivääni varten, koska en milloinkaan aikasemmin ollut pitänyt meikkiä, joten ajattelin että se olisi ensimmäinen ja viimeinen kerta.
En oikeastaan tehnyt hirveän hyvää tulosta, ajatukseni olivat täysin muualla. Juttelin työkavereideni kanssa muista ihmisistä, jotka olivat lähteneet. Heitä olikin enemmän kuin muistin. Puhuimme myös kissoista (lempiaiheeni) ja uusista työpaikoista. Puhuimme myös asunnoista, koska olin katsonut omistusasuntoja netistä.
Olin ruokatauolle ottanut mukaan kaksi muovista samppanjalasia ja Juissia sekä kaksi munkkirinkilää ja jaoin ne työkaverini Andrin kanssa. Niinpä me nostimme maljan sille, että voin aloittaa uuden elämän ja että minusta tulee työtön paska. Myös hän oli ostanut pullaa, joten seuraavalla kahvitauolla söimme hänen pullansa. Olin tehnyt hänelle myös taulun, kun menimme katsomaan uusinta Ghostbusters-elokuvaa ja olin kuumaliimalla kirjoittanut: "Who you gonna call?". Olin aika varma ettei hän muistanut minua mitenkään, mutta hän olikin hankkinut ihan kunnon lahjakassin ja sanonut vielä, että pääsen lahjojen avulla hyvin työttömyyteen kiinni. Kassissa oli viskipullo, pörrösukat, sormikkaat, hierontapallo ja valokuva meistä, kun olin hänen luonaan katsomassa Hot fuzz-elokuvaa. Se kyllä paransi mieltäni, ainakin joku välitti siitä että lähden.

Kun kello läheni kuutta aamulla, esimiehet tulivat paikalle. Toinen vain läimäytti selkääni ja tokaisi: "Hyvää loppuelämää" ja lähti. Toinen esimieheni sen sijaan opasti, että nyt oli aika lähteä ja että minun pitäisi täyttää yksi paperi ja sitten hän saattaisi minut ulos. En aikonut jättää mitenkään hirveän tunteikkaita jäähyväisiä, koska tiesin ainakin, että Andria näkisin vielä, vaikka emme olisikaan samassa työpaikassa. Olin kuitenkin tuo ostanut Frank Sinatran My way-kappaleen sanat ja jättänyt ne pöydälle. Kappale mielestäni kuvasi hyvin tunteitani ja lähtöäni.
Kun saavuin kaapilleni viimeistä kertaa, entinen team leaderimme Mari toivotti minulle kaikkea hyvää. Pakkasin tavarani ja katsoin hetken kaappiin, joka oli tyhjä. Olin ihan varma, että siinä kohtaa alkaisin itkemään, mutta se ei tuntunutkaan missään. Menin sitten täyttämään lapun, jossa siis todistin, että olen palauttanut kaikki Gemaltolle kuuluvat tavarat ja että olen vaitiolovelvollinen vaikka lähdenkin firmasta. Esimieheni kyseli vähän, että mitä aion tehdä ja kerroin, että uutta työtä etsin ja ehkä jossain vaiheessa opiskelen. Hän myös kertoi, että heille voi laittaa sähköpostia ja kertoa kuulumisia. Sitten lähdimme kävelemään portaita alas ja hän hyvästeli minut ja erään toisen työntekijän ja kävelimme viimeistää kertaa ovista ulos.

Kotimatkani ajan pohdin, että miksi minusta ei tunnu yhtään pahalta lähteä. Ehkä olin jo sisäistänyt asian tai sitten olin jo ollut valmis lähtemään jo jonkin aikaa. Ainakin sen tiedän, että nyt minulla on mahdollisuus löytää se mieluisa työpaikka. Koska ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kulkea eteenpäin, en voi jämähtää murehtimaan. Uutta suoneen, kun vanha kuolee. Alustava suunnitelmani on etsiä uusi työpaikka ja sitten keväällä haen opiskelemaan. Ehkä sitten tietäisin, mitä haluan elämässäni tehdä. Ainakaan en koskaan palaa Gemaltoon, se on varma.