Uudenvuoden tina lupasi rikkauksia

Työni GE:llä päättyi vuoden vaihteessa ja pakko sanoa, olin siitä hyvin murtunut. Pidin työstäni ja ajattelin, että ehkä sopimustani jatkettaisiin. No, eihän tietenkään asiat menneet niin kuin ajattelin ja toivoin. Minulle ilmoitettiin asiasta hyvissä ajoin, itseasiassa kaksi päivää ennen joulua, vaikka minulle lupailtiin, että joulun jälkeen kerrotaan sopimuksen jatkumisesta. Mielestäni tämä oli suoraan sanottuna hyvin mulkkumainen teko, koska olin jouluna hyvin surullinen ja muissa ajatuksissa. Aloin kuitenkin joulun jälkeen hakemaan töitä.

Sitten kun olin lähtenyt GE:ltä, taisin hieman itkeä. Minua harmitti, että jouduin lähtemään työstä, josta pidin. Minua harmitti, että en saa vakituista työpaikkaa ja joudun vuokrafirmojen kautta hakemaan töitä ja he saavat kohdella minua kuin roskaa. Minua harmitti, että olin firmassa tärkeä vain hetken, kunnes minut heitettäisiin taas pois. Ja ennen kaikkea minua harmitti, että tulisin aina olemaan yhtä olematon, korvattava ja muiden heittopussina. 

Kävin tämän tapauksen jälkeen hyvin pitkän keskustelun poikaystäväni kanssa, jossa kerroin, että en luultavasti koskaan tule saamaan vakituista työpaikkaa koulutuksen puuttumisen takia. Hän ymmärsi asian ja sanoi, että toivottavasti kuitenkin saan työpaikan. 
Hain taas moniin työpaikkoihin, mutta tällä kertaa en Adeccon kautta, siihen vedin rajan. Sen sijaan hain takaisin Gemaltolle, koska sinne haettiin työntekijöitä. Juu, sanoin, etten enää mene sinne, mutta olin aika epätoivoinen töitä hakiessani. Ajattelin muutenkin, että ehkä he ottaisivat minut takaisin, koska olen jo ollut siellä ja toivoin, että pääsisin taas työskentelemään Andrin kanssa. 

Usean työhaastattelun jälkeen alkoi tympimään, kun minulle aina sanottiin, että kuulostan hyvältä työntekijältä ja että minuun otettaisiin pian yhteyttä, mutta mitään ei tapahtunut. Viimeisin haastattelu oli Muratalle, joka on itseasiassa ihan Gemalton naapurissa. Haastattelussa kysyttiin, että mitä tulevaisuuden suunnitelmia minulla on ja kerroin, että olin miettinyt opiskelua. "Aijaa, me siis haetaan tänne vakituista työntekijää ja toivottaisiin, että meidän työntekijät olisi vuosia täällä töissä" haastattelija sanoi. En aluksi halunnut uskoa kuulemaani, minua oikeasti haastateltiin vakituiseen työpaikkaan. Haastettlija vielä kertoi, että he olivat hakeneet vuokrafirman kautta työntekijöitä, mutta he eivät olleet antaneet tarpeeksi hyviä työntekijöitä. Olin hyvin otettu siitä, että he ilmeisesti pitivät minua hyvänä työntekijänä, koska he olivat ottaneet minut haastatteluun asti.
Parin päivän päästä minulle soitettiin, että sain työpaikan Muratalla operaattorina. Olin itseasiassa äitini luona sinä hetkenä ja hän melkein hyppäsi kattoon. En itsekään halunnut uskoa sitä todeksi, mutta muutaman päivän päästä minulle annettiin avaimet työpaikalleni. 

Olen nyt ollut melkein kuukauden Muratalla ja voin nyt sanoa, että olen hyvin iloinen työpaikastani. Ihmiset ovat olleet todella mukavia ja ottaneet oikeastaan heti mukaan joukkoon. Nyt ei ole niitä vanhempia rouvia mulkoilemassa niskan takana, kun vuokrafirmalaiset tekevät kaiken väärin. Vastaanotto on siis ollut hyvin erilainen verrattuna siihen, kun aloittaa uudessa työpaikassa vuokrafirman kautta. Huomasin kuitenkin, että silti ajattelen, että sopimukseni loppuu jossain vaiheessa. Esimerkiksi, mietin, että voikohan tuoda oman kahvikupin töihin vai onko se turhaa, koska joudun kuitenkin viemään sen pian pois. Nyt oikeasti saisi asettua aloilleen, mutta silti edelleen mielessäni ajattelen, että jossain vaiheessa minulle sanotaan, ettei sopimustani jatketa. 

Hauskinta tässä tapauksessa on se, että kun kerroin ystävälleni Sannalle työpaikastani, hän vitsillä myös haki Muratalle ja pääsi myös töihin! Olemme siis taas yhdessä, olimmehan yhdessä Gemaltollakin ennen kun hän meni armeijaan. On jotenkin vaikea uskoa, että asiat ovat näin hyvin kerrankin, ei näin koskaan ole tapahtunut. Nyt voi oikeasti hengähtää ja miettiä, mitä seuraavaksi. 

Mitä saavutin tänä vuonna

Joulu tosiaan meni jo ja tässä on vielä pari päivää, ennen kuin vuosi vaihtuu. Katsoin tavoitelistaani ja totesin, etten enää muita tavoitteita ehdi tekemään, joten kerrataanpa, mitä saavutin tänä vuonna.

Heti vuoden alussa menin Desucon Frostbite- tapahtumaan. Olin pitkään miettinyt menisinkö ja lopulta menin sinne poikaystäväni kanssa. Menin myös kesällä Desuconiin ja Ropeconiin. Oli hienoa tavata muita samankaltaisia ihmisiä ja ensi vuonna menen varmasti useampaan coniin. Olen jo aloitellut ensi vuoden Frostbiten asua.

Olin Frostbitessa Aqua pelisarjasta Kingdom Hearts

Desuconiin ostin japanilaisen koulupuvun

Uuden tatuoinnin hankkiminen ei ollut niin helppoa kuin luulin, koska minulla oli niin paljon ideoita, joista en tiennyt mitä alkaisin toteuttamaan. Halusin kovasti Disney-aiheisen tatuoinnin, koska Disney on hyvin lähellä sydäntäni ja osa myös sitä, kuka olen. Ystäväni Sanna auttoi minua suunnittelussa ja lopulta päädyin Up-elokuvan iskulauseeseen adventure is out there (suomeksi: seikkailu odottaa). Tiedän, että Up-elokuva on Disney-Pixar-elokuva, mutta elokuva oli niin koskettava, että siksi valitsin sen.
Aluksi hieman kaduin tatutointia, koska otin sen aika näkyvälle paikalle (muut tatuointini pystyy peittämään helposti), mutta se meni ohi. Olen hyvin iloinen tatuoinnista, koska se hyvin kuvastaa, miten elämää pitäisi tarkastella: seikkailu odottaa jossain.

Ei oikeastaan sattunut niin kauheasti

Ostin myös itselleni Playstation 4:n ja olen nyt hyvin onnellinen. Anttilassa oli tarjous ja heti salamana menin tilaamaan tuotteen itselleni. Sanoin vielä ääneen: "Mä syön vaikka multaa koko loppu kuukauden, kunhan mä saan tän!". No, loppu kuukausi tekikin rahallisesti tiukkaa, mutta toivuin siitä pian. Aluksi tosiaan minulla ei ollut yhtään peliä siihen, mutta tällä hetkellä minulla on jo 8 peliä.

Kuten varmaan monet jo tietävät, muutin vapun aikaan uuteen asuntoon Jokiniemeen. Olen ollut hyvin tyytyväinen asuntooni, vaikka tämä onkin pienempi kuin edellinen. Täytyy myöntää, että joskus minulle tulee ikävä Martinlaaksoon. Se oli kuitenkin ensimmäinen kotini, joten se tulee aina olemaan minulle tärkeä paikka. Mutta kuten silloinkin sanoin, paikan huonot puolet voittivat hyvät.
Tähän väliin on hyvä sanoa, että olen poikaystäväni kanssa pohtinut, että alkaisimme säästämään omistusasuntoa varten. Se tulisi jossain vaiheessa eteen muutenkin, mutta jos aloittaa säästämisen ajoissa, asunto voidaan hankkia hyvään aikaan.

Poikaystävästäni puheenollen, meille tuli tänä syksynä kaksi vuotta täyteen. Tämä onkin sitten pisin parisuhteeni koskaan. Se on jotenkin tuntunut hyvin oudolta, että on oikeasti ollut jonkun kanssa niin kauan. Sitten taas ensi vuoden tavoitteena on kolme vuotta yhdessä. Meiltä on muuten ainakin neljä kertaa kysytty tänä vuonna, että milloin aiomme hankkia lapsia. Oikeasti. Eiköhän kissat saa nyt toistaiseksi kelvata.

Täytin myös 21 vuotta kesällä, joten halusin tehdä jotain erikoista. Niinpä varasin itselleni ja poikaystävälleni luksushytin Ruotsin laivalta. En sano, kuinka paljon tämä hytti maksoi, mutta siinä on neljä numeroa. En ole koskaan ollut niin hienossa hytissä enkä oikeassaan missään niin hienossa. Se hytti oli isompi kuin asuntoni! Siellä oli erittäin iso sänky, poreamme, oma sauna, huonepalvelu (tietysti lisämaksusta), DVD-soitin, kaksi tv:tä (toinen olohuoneessa ja toinen makuuhuoneessa) ja vielä kaksi vessaa. Olisin voinut tottua siihen hyttiin. Ai niin, jääkaapin juomat kuuluivat pakettiin, pöydällä oli shampanja odottamassa ja erikoisaamiainen kuului myös hyttiin. Se oli kyllä hienoa.

Ostin jopa tuon mekon reissua varten

Myös poikaystäväni täytti vuosia ja koska hän ei halunnut mitään konkreettista lahjaa, menimme Turkuun. Hän jostain syystä pitää Turusta hyvin paljon, joten hän halusin käydä siellä. Itse olen vain kerran käynyt, joten menin avoimin mielin uudestaan. Olimme vain yhden yön, koska emme saaneet perjantaita vapaaksi. Meiltä jäi aika paljon näkemättä, mutta pidin silti olostani siellä. Ehkä sitten ensi vuonna uudestaan.

Olin myös tilannut kuohuviinin huoneeseen yllätykseksi

Tässä oli vain muutama asia, mitä saavutin tänä vuonna, koska saavutin myös hyvin paljon muutakin. En kuitenkaan viittä asiaa saanut tänä vuonna tehtyä, joista yksi itseasiassa olisi ollut reissu Santorinille. Sen sijaan menimme Kreikan Pargaan, koska se oli halvempi. Olin ollut siellä aiemmin, mutta poikaystäväni ei ollut koskaan ollut Kreikassa. Reissu oli hyvin onnistunut ja mielelläni menisin uudestaan ulkomaille poikaystäväni kanssa.

En ole vielä päättänyt, mitä tavoitteita olisi ensi vuodelle, mutta onhan tässä vielä pari päivää aikaa päättää. Ehkä ihan ensimmäisenä valmistaudun uuden vuoden juhlintaan, vaikka en mitään kummoisia bileitä pidäkään. Vietän sen poikaystäväni ja kissojen kanssa. Varasin kyllä meille liput Assassin´s creed-elokuvaan, mutta se on päivällä, joten siinäkin on hyvin aikaa valmistautua uuteen vuoteen.

Kävin työkaverin kanssa katsomassa uusimman Ghostbusters-elokuvan ja ostin vielä meille paidatkin

Kaksi viikkoa ja kolme päivää

Työttömyyteni alkoi aika huonosti: olin kauheassa räkätaudissa viikonlopun sekä maanantain ja tiistain. En oikein pystynyt menemään tietokoneelle, koska päätä alkoi särkeä heti kun näyttöön tuli valo. Joten muistaakseni vain makasin ja katsoin televisiota. Kunnon työnhaku alkoi keskiviikkona, kun olin litkinyt kilon teetä ja juonut kaksin käsin yskänlääkettä. Siitä yskänlääkkeestä sen verran, että piti ostaa sellaisia nieltäviä tabletteja, mutta ostin vahingossa liuotettavia tabletteja ja ne maistuvat ihan hirveälle. Tavoitteenani oli hakea kolmeen paikkaan joka päivä. Yllätin jopa itseni ja hain keskiviikkona kuuteen työpaikkaan. Ehkä tein sen myös siksi, että voisin torstaina vain olla ja taas perjantaina jatkaa. Mutta kuuteen paikkaan hakeminen ei ollut niin helppoa, koska minun tosiaan piti päivittää cv:ni sekä tehdä jokaiseen erikseen työhakemus. Taisi siinä mennä se hieman yli kaksi tuntia.

Seuraavana päivänä minulle jo soitettiin, että pääsetkö perjantaina työhaastatteluun ja vastasin myöntävästi. Minulle tarjottiin siis tuotantotyöntekijän paikkaa Suomen Henkilöstötalon kautta. Haastattelu meni (kai?) ihan hyvin, mutta se on niin pitkä tarina, että taidan jättää sen kertomatta. Toisin sanoen, en ollut oikein vakuuttunut paikasta, jota minulle tarjottiin, joten jouduin kieltäytymään työstä.

Hassu juttu, mutta juuri kun olin menossa kyseiseen haastatteluun, sain puhelun Adecolta, jossa minua pyydettiin maanantaina ryhmähaastatteluun. Sanoin siihenkin myöntävästi, koska en tiennyt, miten haastattelu menisi toisessa paikassa. Ja nyt voin sanoa, että olen helpottunut, etten ottanut ensimmäistä minulle tarjottua paikkaa. 

Maanantaina menin hieman kauhuissani ryhmähaastatteluun, koska olen hieman tönkkö ryhmässä. Tai siis, olen se joka kuuntelee muita, eikä ole hirveästi äänessä ja sitä ei varmasti katsota hyvällä. Olin ensimmäinen ihminen paikalla ja melkeinpä muutama minuutti jälkeeni tuli nuori poika. Kai voin sanoa häntä pojaksi? Hän oli nimittäin hyvin nuoren näköinen. Istuimme siinä vierekkäin täysin hiljaa, kunnes haastattelija totesi, ettei ilmeisesti muut ihmiset tule, joten olimme kahdestaan haastateltavana. 
Ei se ryhmähaastattelu ollut niin kauhea, haastattelija kyseli meiltä vuorotellen kysymyksiä, laittoi meidät keskustelemaan keskenämme ja sitten menimme keskustelemaan kahden kesken haastattelijan kanssa. Se meni hyvin, kun olin kahdestaan sen pojan kanssa.

Täytyy oikeasti sanoa siitä pojasta vähän jotain. Paljastui, että hän on keväällä valmistunut eli hän on 19-vuotias ja hän menee armeijaan tammikuussa. Eli hän työskentelisi muutaman kuukauden ja sitten menisi armeijaan. Haastattelija kysyi häneltä, että mikä mahtaisi olla hänen suurin saavutuksensa, vaikka hän onkin niin nuori. Poika vaan kylmän viileästi: "No... en mä oikeen tiedä. Varmaan se, että pääsen lääkikseen ens keväänä". Siinä kohtaa oma leukani valahti lattiaan ja haastattelijan silmät tippuivat päästä. Haastattelija kysyi, että miten ihmeessä hän sen teki. Taas kerran poika kylmän viileästi: "No... mä vaan luin samaan aikaan yo-kokeiden kanssa." 
Ihan ihme hemmo.

No, Adecco lupasi olla minuun yhteydessä, kun sopiva työ tulisi vastaan. Tiistaina hain taas kolmeen paikkaan lisää. Keskiviikkona menin äidilleni ja silloin jouduin kertomaan hänelle, että olen ollut työtön. Hän otti asian yllättävän hyvin, pelkäsin että hän suuttuisi. Mutta toisaalta, ei se ole minun vikani, että Gemalto joutui luopumaan työntekijöistä, koska he eivät halunneet vakinaistaa heitä. Äitini ei kuitenkaan syyllistänyt tai ollut vihainen, hän vain totesi, että toivottavasti saat uuden työpaikan. Sen jälkeen hänen koiransa syöksyivät antamaan pusuja.
Torstaina Baronalta soitettiin ja kysyttiin, että pääsenkö haastatteluun. Hän ehdotti, että pääsisinkö mielummin perjantaina vai ensi viikon maanantaina. Vastasin, että mielummin maanantaina. En kehdannut siinä sanoa, että perjantaina menen kaverini serkun syntymäpäiville. Oikeastaan en kadu sitäkään, että menin syntymäpäiville, koska olin pääosin ollut neljän seinän sisällä, joten piti päästä vähän ulos näkemään muita ihmisiä. 

Maanantaina kello 9 oli haastattelu Baronan tiloissa, jonka oikeastaan näen katsomalla ikkunasta ulos. Haastattelu meni hyvin, koska en enää jännittänyt tilannetta. Haastattelija oli mukava ja sanoi, että on viimeistään viikon päästä yhteyksissä. Siinä vaiheessa alkoi kismittämään, että vuokrafirmat usein sanovat, että ollaan pian yhteyksissä, mutta se ei tarkoita sitä, että he oikeasti olisivat koskaan sinuun yhteyksissä. Hakijoita oli varmasti lisäkseni kymmeniä, joten tunnuin hukkuvan joukkoon. 

Kuitenkin minulle soitettiin maanantaina Adeccolta, että pääsisinkö tiistaina haastatteluun. Yritin siirtää haastattelua keskiviikkoon, koska ystäväni Sanna oli tulossa käymään, mutta haastattelija sanoi, että asia olisi kiireellinen. En pistänyt enempää hanttiin ja sovimme tapaavamme tiistaina klo 11.
Sekin haastattelu meni hyvin, sain tietää hieman tarkemmin työstä, johon minua tarjottiin. Se olisi hyvin tarkkaa työtä ja kahdessa vuorossa. Ihan hyvä diili.
He soittivat minulle jo samana iltana, että huomenna (keskiviikkona) olisi jatkohaastattelu paikkaan, johon minua tarjottiin. Paikka oli siis GE Health care, joka tekee muun muassa moduuleita, ultraäänilaitteita ja potilasmonitoreinteja. Olin hyvissä ajoin paikalla, koska firma sijaitsee Helsingissä. Haastattelu meni mielestäni hyvin, he katsoivat hyvällä aikaisempaa tuotantotyön kokemustani. 

Niinpä menin kotiin ja olin katselemassa uusia työpaikkoja, kunnes minulle soitettiin taas Adeccolta. He sanoivat, että voisinko aloittaa työni torstaina eli jo seuraavana päivänä. En tietenkään vastannut kieltävästi, joten muutaman tunnin päästä menin allekirjoittamaan sopimuksen Adeccon tiloihin ja torstaina menin kello 8 uuteen työpaikkaani. 

Työni on siis kahdessa vuorossa ja pääosin tuotantotyötä. Ensimmäinen päiväni oli lähinnä tutustumista, mutta perjantaina pääsin oikeisiin hommiin. Se muistutti aika paljon sitä, mitä tein Gemaltolla, mutta siinä oli paljon enemmän vaiheita, ennen kuin tuote on valmis. Mutta minulle luvattiin, että saisin tehdä myös muita hommia. 
Työsuhteeni on marraskuun loppuun, mikä on vähän kinkkistä. Jatkaisin mieluusti vuoden loppuun ja ehkä sitten katselisin uutta paikkaa. Vaikka sopimukseni ei jatkuisikaan marraskuun jälkeen, olen silti iloinen siitä, että minulla on taas töitä. 

 

Kaksi vuotta ja kuukausi

Viime perjantaina oli yövuoro, joka jäikin viimeiseksi työvuorokseni Gemaltolla. Pari viikkoa aikaisemmin esimieheni oli pyytänyt minua työtilamme ulkopuolelle ja kertonut, ettei työsopimustani jatketa. Tieto tuli suurena yllätyksenä ja ensimmäinen reaktio olikin itkun nieleminen. En halunnut näyttää esimiehelleni pahastumistani, mutta ilmeisesti hän näki sen hyvin selvästi, koska hän meni lievään paniikkiin kun näki etten kunnolla katsonut häntä silmiin ja ääneni värisi. Hän selitti, että työpaikallamme on liian paljon määräaikaisiatyöntekijöitä ja että sopimustani on jatkettu niin monta kertaa, että minut pitäisi vakinaistaa. Olisin halunnut edes hieman puolustaa itseäni ja tärkeyttäni firmassa, mutta koska päätös oli jo tehty, en voinut muuta kuin sanoa: "Selvä" ja mennä takaisin työtilaan.

Siinä vaiheessa aloin miettimään ensimmäistä päivääni Gemaltossa. Oikeastaan, olin mennyt Gemaltolle Baronan kautta, joten vasta myöhemmin Gemaltosta tuli oikea työnantajani.
Muistan sen, kuinka jännitti mennä ensimmäistä päivää töihin, ihan kunnon töihin. Asuin vielä äitini luona Korsossa, joten äitini toivotti hyvää ensimmäistä työpäivää ennen kuin lähdin. Ihmeen kaupalla olin päässyt samaan työpaikkaan pitkäaikaisen ystäväni Sannan kanssa, joten menimme yhtä matkaa töihin aloittamaan ensimmäistä työpäiväämme.
Meidän lisäksemme kolme muuta ihmistä aloitti samana päivänä ja hieman tutustuimme toisiimme. Sen jälkeen meille näytettiin pieni kierros ja meille annettiin pukuhuoneisiin avaimet ja siellä vaihdoimme työasuihimme. Otin vahingossa liian pienet housut ja ne puristivat vatsaani pahasti koko päivän.

Minut ja Sanna ohjattiin työtilaan ja kolme muuta tulokasta ohjattiin täysin eri osastolle. Saatoimme siis nähdä heitä vain kahvi- ja ruokatauoilla. Muistan edelleen kuinka hämmentynyt olin koko ensimmäisen päivän. "Tätäkö me teemme koko ajan täällä?" ajattelin koko päivän. Ja kyllä, sitä me teimme joka päivä kahdeksan tuntia. En voi hirveän tarkkaan kertoa työstäni, koska Gemalto tekee turvallisuustuotteita  (passeja, henkilökortteja, viisumia ja jopa ylioppilastodistuksia sekä paljon muita tuotteita) joten minua sitoo vaitiolovelvollisuus. Voin varmaan sen verran sanoa, että työskentelin etenkin passien kanssa.

Nyt kun ajattelen ensimmäistä päivääni, se tuntuu hyvin kaukaiselta. En edes muista kunnolla sitä aikaa, kun olin Sannan työpari. Hän nimittäin lähti Gemaltosta kesäkuussa 2015 armeijaan. Sen jälkeen työparini vaihtelivat hyvin usein.
Etenkin nyt kun itse jouduin lähtemään, tulin ajatelleeksi kaikkia niitä, jotka ovat syystä tai toisesta lähteneet. Mietin, missäköhän he ovat nyt, ovatko he onnellisempia uudessa työssään tai opiskelupaikassaan vai ovatko he vieläkin pahemmassa paikassa. Voin nimittäin sanoa, että Gemalto ei ollut minulle sopiva paikka, vaikka olinkin siellä hieman yli kaksi vuotta. Olin ajatellut usein lähtemistä, mutta totta kai oli helpompaa jäädä paikkaan, jossa oli töitä ja jossa oli jo ollut jonkin aikaa. Siksi ajattelinkin, että varmasti minullekin löytyy vielä edes hetkeksi töitä ja ehkä sitten vuoden lopussa voisi lähteä pois.

Mutta vaikka muistan tällä hetkellä ne kaikki huonot hetket, muistan myös kaikkea hyvää. Gemalton ansiota pystyin muuttamaan omilleni Martinlaaksoon ja pystyin hankkimaan itselleni toisen kissan. Gemalton ansiota olen saanut tavata monia erilaisia ihmisiä, jotka ovat avanneet näkemystäni elämästä. Gemalton ansiota tapasin poikaystäväni (okei, se on aika pitkä tarina, kerron sen joskus) ja lähennyin Sannan kanssa hyvin paljon. Eli, ei nämä kaksi vuotta ihan turhia olleet.

Viimeinen päiväni ei mennyt ihan niin kuin kuvittelin. Jotenkin ajattelin, että ihmiset olisivat tulleet sanomaan hyvästit, mutta kukaan ei tullut. Siitä tuli oikeastaan aika paha mieli, kun ymmärsin, ettei ketään oikeastaan kiinnostanut lähtemisen. Ne ihmiset joita olisi kiinnostanut, olivat jo lähteneet.
Olin meikannut viimeistä päivääni varten, koska en milloinkaan aikasemmin ollut pitänyt meikkiä, joten ajattelin että se olisi ensimmäinen ja viimeinen kerta.
En oikeastaan tehnyt hirveän hyvää tulosta, ajatukseni olivat täysin muualla. Juttelin työkavereideni kanssa muista ihmisistä, jotka olivat lähteneet. Heitä olikin enemmän kuin muistin. Puhuimme myös kissoista (lempiaiheeni) ja uusista työpaikoista. Puhuimme myös asunnoista, koska olin katsonut omistusasuntoja netistä.
Olin ruokatauolle ottanut mukaan kaksi muovista samppanjalasia ja Juissia sekä kaksi munkkirinkilää ja jaoin ne työkaverini Andrin kanssa. Niinpä me nostimme maljan sille, että voin aloittaa uuden elämän ja että minusta tulee työtön paska. Myös hän oli ostanut pullaa, joten seuraavalla kahvitauolla söimme hänen pullansa. Olin tehnyt hänelle myös taulun, kun menimme katsomaan uusinta Ghostbusters-elokuvaa ja olin kuumaliimalla kirjoittanut: "Who you gonna call?". Olin aika varma ettei hän muistanut minua mitenkään, mutta hän olikin hankkinut ihan kunnon lahjakassin ja sanonut vielä, että pääsen lahjojen avulla hyvin työttömyyteen kiinni. Kassissa oli viskipullo, pörrösukat, sormikkaat, hierontapallo ja valokuva meistä, kun olin hänen luonaan katsomassa Hot fuzz-elokuvaa. Se kyllä paransi mieltäni, ainakin joku välitti siitä että lähden.

Kun kello läheni kuutta aamulla, esimiehet tulivat paikalle. Toinen vain läimäytti selkääni ja tokaisi: "Hyvää loppuelämää" ja lähti. Toinen esimieheni sen sijaan opasti, että nyt oli aika lähteä ja että minun pitäisi täyttää yksi paperi ja sitten hän saattaisi minut ulos. En aikonut jättää mitenkään hirveän tunteikkaita jäähyväisiä, koska tiesin ainakin, että Andria näkisin vielä, vaikka emme olisikaan samassa työpaikassa. Olin kuitenkin tuo ostanut Frank Sinatran My way-kappaleen sanat ja jättänyt ne pöydälle. Kappale mielestäni kuvasi hyvin tunteitani ja lähtöäni.
Kun saavuin kaapilleni viimeistä kertaa, entinen team leaderimme Mari toivotti minulle kaikkea hyvää. Pakkasin tavarani ja katsoin hetken kaappiin, joka oli tyhjä. Olin ihan varma, että siinä kohtaa alkaisin itkemään, mutta se ei tuntunutkaan missään. Menin sitten täyttämään lapun, jossa siis todistin, että olen palauttanut kaikki Gemaltolle kuuluvat tavarat ja että olen vaitiolovelvollinen vaikka lähdenkin firmasta. Esimieheni kyseli vähän, että mitä aion tehdä ja kerroin, että uutta työtä etsin ja ehkä jossain vaiheessa opiskelen. Hän myös kertoi, että heille voi laittaa sähköpostia ja kertoa kuulumisia. Sitten lähdimme kävelemään portaita alas ja hän hyvästeli minut ja erään toisen työntekijän ja kävelimme viimeistää kertaa ovista ulos.

Kotimatkani ajan pohdin, että miksi minusta ei tunnu yhtään pahalta lähteä. Ehkä olin jo sisäistänyt asian tai sitten olin jo ollut valmis lähtemään jo jonkin aikaa. Ainakin sen tiedän, että nyt minulla on mahdollisuus löytää se mieluisa työpaikka. Koska ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kulkea eteenpäin, en voi jämähtää murehtimaan. Uutta suoneen, kun vanha kuolee. Alustava suunnitelmani on etsiä uusi työpaikka ja sitten keväällä haen opiskelemaan. Ehkä sitten tietäisin, mitä haluan elämässäni tehdä. Ainakaan en koskaan palaa Gemaltoon, se on varma.

Muutto takana

Yksi isoimmista tämän vuoden tavoitteista oli muuttaa ja se toteutuikin yllättävän pian. Saimme asunnon Keva-asunnoilta Jokiniemestä. Hassu juttu onkin se, että asuin samaisissa kerrostaloissa viitisen vuotta sitten, silloin A-rapussa, nyt asunkin B-rapussa. Paperityöt sujuivat lähes mutkattomasti ja meidän pitikin tehdä vuokravakuustili, josta en ollut ennen kuullutkaan. Piti vain mennä pankkiin, avata tili, jonne laitetaan vuokravakuusrahat ja lähettää todistus siitä vuokranantajalle. Ei se ollutkaan niin paha miltä se kuulosti.

Itse muuttopäivänä (joka oli vappuaatto) huomasin, etteivät pahvilaatikkomme riitä. Paniikissa en keksinyt yhtään mitään ratkaisua, vaan sitten sullottiin kaikki mihin sattui: astioita meni reppuihin ja kaikkea muuta meni vain tylysti jätesäkkeihin. Saimme kuitenkin suurimman osan tavaroista vanhasta asunnosta pois. Jouduimme kuitenkin poikaystäväni kanssa palaamaan vanhalle asunnolle vielä monta kertaa.

Vappupäivänä menimme hakemaan viimeisiä tavaroita vanhasta asunnostamme ja teimme loppusiivouksen. Ongelmaksi paljastui, että tavaraa oli vielä ihan hirveästi ja että emme saisi kaikkia tälläkään kertaa. Mutta loppusiivous oli kaikista tärkein ja emmekä sitäkään saaneet suoritettua sinä päivänä. Kyllä itku tirahti, mutta emme voineet muutakaan.

Seuraavana päivänä eli maanantaina menin yksin tekemään loppusiivouksen loppuun ja hakemaan viimeiset tavarat. Poikaystäväni meni siis aamuvuoroon töihin, siksi hän ei päässyt kuskaamaan tai auttamaan. Itse menin iltavuoroon, joten minulla oli aikaa. Heräsin neljältä aamulla, samaan aikaan kuin poikaystäväni ja olin jotakuinkin kuuden aikaan Martinlaaksossa. Siivosin hiki hatussa ja pakkasin, siinä meni kaksi tuntia. Heitin hyvin paljon tavaraa roskiin, koska en saanut niitä kannettua. Harmitti heittää hieromatuoli pois, mutta en oikeastaan ollut käyttänyt sitä hyvin pitkään aikaan.
Kun viimeisen kerran suljin kotioven Martinlaaksossa, itkin. Se oli ollut ensimmäinen asunto, johon olin muuttanut äitini luota. Sinne oli kertynyt hyvin paljon muistoja. Mutta asunnon huonot puolet voittivat hyvät puolet, enkä oikeastaan enää halunnut asua siellä, joten en oikeastaan kauhean kauaa itkenyt.

Seuraava urakka olikin saada loput tavarat Jokiniemeen, joten ei siinä jäänyt aikaa itkeä. Minulla oli siis reppu, joka oli täynnä kylpyhuonetarvikkeita, jätesäkki täynnä kaikkea sekalaista, Ikeakassi, jossa oli imuri ja keittiöjakkara. Sain kuitenkin kannettua kaikki junaan ja sieltä pois ja uuteen asuntoon. Vähän väliä piti vaihtaa kantavia käsiä ja olkapäitä, mutta tunsin itseni voittajaksi, kun viimein pääsin takaisin Jokiniemeen.
Olin oikeastaan ollut nopeampi, kuin mitä olin arvioinut, joten otin tunnin torkut, ennen kuin lähdin Pohjois-Haagaan. Minun siis piti mennä palauttamaan Martinlaakson avaimet ennen kahtatoista, siksi kauhea häslinki. Sain palautettua avaimet ajallaan ja sain taakan hartioiltani pois.

Olemme kaikki sopeutuneet hyvin uuteen asuntoon. Minua ei edes haittaa lähteä töihin junalla, koska juna-asema on niin lähellä. Tuntuu siltä, että kaikki on lähempänä. Okei, ruokakauppa on vähän kauempana ja lähin pakettiautomaatti, mutta muuten kaikki vaatekaupat ynnä muut ovat lähempänä. Jopa poikaystäväni työmatka lyheni huomattavasti.
Minua hieman pelotti, mitä nuorempi kissani Taka mahtaa todeta uudesta kodista, hän kun asui pentuna Martinlaaksossa. Hän on kuitenkin todella hyvin tottunut, ehkä siksi koska vanhempi kissani Sulo on ollut hänen tukenaan.

Meillä on kuitenkin hyvin paljon tekemistä täällä: uusi televisio pitäisi hankkia ja uusi televisiotaso. Tavaroilla ei ole vieläkään kunnollisia paikkoja ja pahvilaatikoita pyörii jaloissa. Vaikka kaikki ovatkin täällä miten sattuu, olen onnellinen täällä. Eikö se ole kaikista tärkeintä?

Se on ohi nyt

Jossain vaiheessa elämää jokin aikakausi loppuu, oli se sitten opintovelvollisuuden loppuminen tai parisuhteen loppuminen, mutta jossain vaiheessa jokin tärkeä asia kohtaa loppunsa. Tänään se päivä koitti, loppuminen. Tiesin heti siihen ryhtyessäni, että se loppuu, se hetki koittaa jossain vaiheessa. En kuitenkaan ajatellut sitä, vaan nautin, niin kauan aikaa, kun sitä vielä oli. Nyt on kuitenkin tyhjä olo. Mitä teen ajallani nyt, mitä teen kun pääsen töistä kotiin? Mitä teen, kun poikaystäväni ei ole kotona?

Puoli vuotta sitten, menin poikaystäväni kanssa Jumbon Anttilaan. Löysimme sieltä tarjouksen: 3 tv-sarjan kautta vain 10 €. Hyödynsimme tarjouksen ja ostin itselleni kaksi ensimmäistä kautta Konttoria (Amerikan versiota) ja ensimmäisen Game of Thronesin kauden. Poikaystäväni osti Game of Thronesin toisen kauden.

Aloin seuraamaan molempia sarjoja, mutta selkeästi enemmän uppouduin Konttoriin. Sarjan huumori jotenkin upposi heti ja vaikka en aina nauranutkaan, sarja jaksoi viihdyttää jokaisella jaksolla. Pidin siitä, että vaikka Konttori onkin komediasarja, se ei ole studiolla kuvattu, että ihmiset nauraisivat reaaliaikaisesti. Rakastin hahmoja, tilanteita ja juonta.

Tänään kuitenkin koitti se päivä, että katsoin sarjan viimeisen jakson. Se oli hyvin katkeransuloinen hetki. En oikeastaan ole koskaan kiintynyt mihinkään sarjaan niin paljon kuin Konttoriin. Olen katsonut monia televisio-ohjelmia, mutta en ole oikeastaan mitään katsonut alusta loppuun. Tai jos olen, ne ovat olleet vain muutaman kauden pituisia. Ehkä siksi tämä tuntuu niin pahalta. Siskoni kertoi, että oli katsonut Ensisilmäyksellä-sarjan (alkuperäinen nimi on How I met your mother) ja oli itkenyt kolmessa viimeisessä jaksossa. Olin nauranut, kun hän kertoi minulle asiasta, mutta nyt tiedän, miltä se tuntuu.

Tiedän, että pääsen asiasta yli, mutta se jotenkin tuntuu hyvin vaikealta. Olen puoli vuotta katsonut Konttoria, niin viikonloppuisin kuin arkenakin. Yksin, kissojen tai poikaystäväni seurassa. Ilman Skitlessejä, ilman limua tai sitten kaikilla mätöillä. Yhdeksän kautta, 201 jaksoa ja puoli vuotta. Nyt ei ole enää Konttoria ja en tiedä, mitä tekisin enää vapaa-ajallani.

Lämpimiä jälkiä sydämessä

Tänään koitti päivä, jota olen ehtinyt kauhistella jo jonkin aikaa: eräs työkaverini lopetti työnsä.
Tässä kohtaa on pakko mainita, että työssäni vaihtuu ihmiset melkein koko ajan, työparinikin on vaihtunut moneen otteeseen. Olen melkeinpä tottunut siihen, ettei kyseiseen työpaikkaan moni jää hirveän pitkäksi aikaa. Työni on ikään kuin välivuosi tai suhde, jossa ei tiedä, pitäisikö erota vai ei. Monet kasvot ovat vaihtuneet ja pikkuhiljaa alan unohtamaan ihmisiä, jotka esimerkiksi aloittivat samaan aikaan kanssani. Mielestäni se on hyvin surullista, mutta koska kukaan ei puhu heistä tai muuten vaan muistele, he alkavat kadota minunkin mielestäni.

Siksi päätin, että haluan näiden ihmisten muistavan minut. En halua jäädä nimeksi kansioon tai hämäräksi kasvosi menneisyyteen. Haluan, että nämä ihmiset muistavat olemassaoloni vielä sen jälkeen, kun he astuvat työpaikkani ovesta ulos. Haluan ainakin, että he muistavat minut kivana tyyppinä ja että edes jollain tasolla olen pystynyt koskettamaan heidän sydämiään.

Tänään eräs Sanna lähti työpaikastani.  Olin viime viikolla ostanut hänelle Star Wars-valomiekan (vihreän värisen), koska hän pitää hyvin paljon Star Wars-sarjasta. En mainitse valomiekan hintaa, mutta ostin sen, koska tiesin hänen pitävän siitä. Kun hetki koitti, hän alkoi hymyilemään niin aurinkoisesti, että melkein pystyi tuntemaan, kun koko huone alkoi hehkua lämpöä. Hän piti valomiekasta aivan suunnattomasti ja sanoi vielä, että hän on aina halunnut sellaisen.

Ilahduin siitä, miten innoissaan hän oli valomiekasta. Ihan kuin joulu olisi tullut etuajassa. Sydäntäni lämmitti, kun tiesin, ettei hän ainakaan heti unohda minua. Samalla kuitenkin pieni ikävä ajatus pälkähti päähäni: milloin tulee se hetki kun valomiekka on pölyyntymässä hyllyn päällä eikä kukaan muista, mistä hän sai sen. Kaikki kuitenkin kääntyi päälaelleen, kun hän kysyi puhelinnumeroani, jotta voisimme pitää yhteyttä Whatsappissa. Olin hyvin ilahtunut, en voi sanoin kuvailla sitä. Halasimme vielä päivän päätteeksi ja menin kotiin.

Tietysti kotimatkalla iski kauhean paha mieli. Tuntui pahalta, koska tiesin, etten tulisi näkemään häntä enää töissä. En juttelisi hänen kanssaan lukiotraumoistamme tai poikaystävistämme. Kaikista eniten harmitti se, että jo valmiiksi pienestä työryhmästämme yksi lähti pois, porukkamme luuhistuu kasaan, kuin rusinat. Jotenkin koen sen hyvin surulliseksi. Mutta hän sanoi, että haluaa pitää yhteyttä, eli se tarkoittaa, että olen oikeasti jollain tasolla koskettanut hänen sydäntään.

Joulun aikaan erään Sinnan sopimusta ei jatkettu hänen raskautensa takia. Olin ostanut hänelle hänen lempiteetään. Hän nimittäin oli kertonut, että piti kyseisestä teestä hyvin paljon, muttei viitsinyt ostaa sitä, koska se on liian kallista. Joten ostin hänelle pakkauksen hänen toiseksi viimeiseksi päiväkseen. Hän oli hyvin otettu ja ilahtunut. Hän vastapainoksi osti minulle viimeisenä päivänään riisimurokarkkeja. En ole vieläkään kehdannut syödä niitä, koska haluaisin pitää ne muistona hänestä. Aina kun näen pussin keittiönpöydälläni, tulen ajatelleeksi häntä. Pidin hänestä hyvin paljon ja eniten minua kaduttaa se, etten uskaltanut sanoa hänelle, että minulla tulee ikävä häntä.

Olen pohtinut tätä muistamisasiaa hyvin paljon. Olen päättänyt, etten halua unohtaa näitä ihmisiä. Tiedän, että jossain vaiheessa - etenkin kun olen vanhus - tulen unohtamaan. Mutta sitä ennen, haluan muistaa ja ennen kaikkea, haluan heidän muistavan. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että minua ei haittaa se, että he unohtaisivat minut. Sillä minä muistan heidät aina. He ovat pieniä lämpimiä jälkiä sydämessäni, koska tiedän, että olen jollain lailla heille ollut erityinen.