Kun olin pieni, halusin tulla isona laskuvarjohyppääjäksi. Kukaan ei kuitenkaan kehdannut kertoa, että se oli harrastus eikä ammatti, vaan asia valkeni minulle vasta vuosien päästä. Jossain vaiheessa halusin myös mäkihyppääjäksi, mutta minulle naurettiin, että en osannut hiihtää. Osaan, ihan oikeasti.
Vuosien varrella toiveeni muuttuivat: halusin olla sarjakuvapiirtäjä (tämä taisi olla kaikista pisimpään), hetken ajan halusin olla tarjoilija ja yhdessä vaiheessa haaveilin leipurin urasta. Olen nyt kaksikymmentä vuotta miettinyt, miksi haluaisin isona, enkä vieläkään tiedä.
Yhdeksännellä luokalla muistan kokeneeni kauheaa ahdistusta siitä, minne haen peruskoulun jälkeen. Tuntui siltä, että kaikilla muilla oli suunta elämässä, paitsi minulla. Niinpä hain lukioon saadakseni muutaman vuoden lisää aikaa miettiä tulevaisuuttani. Sama asia kävi abivuonna, kuin kävi yhdeksännellä luokalla: koin kamalaa ahdistusta, koska en vain tiennyt. Minua kiinnosti moni asia, enkä osannut päättää, minne suuntaisin. Hain yhteen ammattikorkeakouluun ja kahteen ammattiopistoon. Olisin päässyt sisään yhteen ammattiopistoon, mutta se oli kaikista viimeisin vaihtoehtoni, jonka valitsin vain sen takia, koska piti hakea vähintään kolmeen paikkaan. En siis päässyt haluamiini paikoihin opiskelemaan ja olin taas palannut lähtöpisteeseeni.
Nyt olen ollut jo kohta vuoden samassa työpaikassa ja harkitsen taas opiskelua. Totta kai voisin tehdä tuota työtä, mitä nyt teen, mutta vuoden vaihteen jälkeen siitä on tullut todella rankkaa ja epämiellyttävää. Lopettaisin melkeinpä heti kun voisin, mutta työtarjonta on ollut hyvin huono ja minulla on vain peruskoulu ja lukio pohjana eli hyvin monet paikat sulkeutuvat pois. Siksi olen harkinnut taas opiskelua.
Ongelma on vain se, etten vieläkään tiedä, mitä haluaisin tehdä isona. Haluaisin kirjailijaksi, mutta siihen ei ole erityistä koulutusta ja vain parhaimmat pärjäävät. En koe olevani paras, mutta koen olevani hyvä ja pidän kirjoittamisesta. Kovin moni onkin sanonut minulle, että minun pitäisi unohtaa kirjailijan ura, en tulisi pärjäämään.
Toinen ala, mitä olen ajatellut, on peliala. Olen hyvin kiinnostunut peleistä ja pelaamisesta (siksi minulla onkin erikseen peliblogi), mutta ainoa hyvä paikka opiskella pelialaa on Kajaani, joka on hyvin kaukana Vantaasta. Haluaisin tavallaan mennä sinne, mutta koko elämäni on täällä. Ja nyt tuli deja vu-hetki, koska perheeni suorastaan kiristi minua jäämään tänne. Kyllähän se harmittaa, että perheeni ei anna minun lähteä, mutta perheet ovat erilaisia: eräs ystäväni vain ilmoitti perheelleen muuttavansa Skotlantiin, eivätkä he pistäneet hanttiin.
Olen miettinyt hyvin paljon kaikkia mahdollisia opiskelupaikkoja, mutta silti jotenkin minua kalvaa se, että onko tämä sitä, mitä haluan tehdä. Tietenkään ei ole pakko työskennellä siinä alalla, mihin on kouluttautunut, mutta en haluaisin tuhlata elämästäni sitä kolmea vuotta lisää. Jotenkin kaikki ympärilläni olevat ihmiset ovat alkaneet ahdistella minua tulevaisuudesta ja tekisi mieli huutaa heille, etten tiedä.
En mä aina voi tietää, mitä vittua mun pitäis tehdä mun tulevaisuudella ja mun elämällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti