Mitä aikuisuus on?

Silloin kun täyttää kahdeksantoista, saa todeta: "Nyt olen aikuinen", koska silloin on täysi-ikäinen ja saa tehdä hyvin paljon enemmän kaikkea. Omaan elämääni se ei kauheammin vaikuttanut mitenkään muuten, kuin että sain ostaa K-18 pelejä ja elokuvia. Sain myös käydä baareissa, mutta baarireissuni tähän asti pystyy laskemaan sormilla. En muutenkaan kauheasti juo, vaikka välillä tekisi mieli (työt rajoittaa).

Olen kuitenkin lähiaikoina miettinyt, että mitä aikuisuus oikeastaan on. Se ei ole pelkästään sitä, että on kahdeksantoistavuotias, koska silloinkin on vielä pentu. Olen kaksikymmentä, olen kohta vuoden asunut yksin ja olen vuoden ajan ollut kolmivuorotyössä enkä siltikään tunne itseäni aikuiseksi.
Uskon, että vastaus kysymykseeni on se, että en tunne itseäni aikuiseksi, koska tarvitsen vieläkin hyvin monessa asiassa äitini apua.

Hyvä esimerkki tähän on matkani Skotlantiin.
Matkustin viime pääsiäisenä ystäväni luo Skotlantiin yksin ja kaikessa tarvitsin äitini apua: miten ostan liput, miten vaihdan lentoa, meneekö matkalaukkuni oikeaan paikkaan ja miten teen check-in:n. Olen kyllä ennenkin matkustanut, mutta silloin äitini hoiti kaiken, eikä minun tarvinnut ajatella mitään. Tällä kertaa matkustin omilla rahoillani ja yksin. En ollut koskaan aikaisemmin edes vaihtanut lentoa. Kaikki kuitenkin meni hyvin ja osaan ensi kerralla yksin kaiken (okei, ehkä se lennon varaaminen taas kerran vaatii apua).

Mielestäni koulussakin voisi olla jokin kurssi, missä kerrotaan tälläisistä asioista. Olin itse ihan sormi suussa, kun piti hoitaa kaikki asiat, kun muutin pois. Kaikki tieto tuli äidiltäni, ei kukaan koulussa tai edes lukiossa kertonut, mitä kaikkea pitää hoitaa, ennen kuin muuttaa ja sitten kun on muuttanut. Tälläisiä asioita ovat esimerkiksi osoitteenmuutos, kotivakuutus ja sähkö.
Mutta vaikka osaankin tuollaiset asiat nyt, niin tarvitsen vieläkin apua monessa asiassa, kuten miten tilataan ulkomailta, miten ostan asunnon, miten verokortti lasketaan, miten ylipäätään lainanottaminen toimii. Jotenkin tuntuu, että on niin paljon opittavaa vielä.

En kuitenkaan tiedä, milloin ihminen on aikuinen. Yhdessä vaiheessa luulin siskoni olevan aikuinen, mutta nyt kun itse olen lähes samassa tilanteessa kuin hän, niin jotenkin hän on muuttunut silmissäni erilaiseksi. Olen ehkä enemmän säästäväisempi rahan suhteen, en tuhlaa kaikkea vaatteisiin.
Mutta vaikka olisinkin aikuinen, tarvitsisin silti apua taas monessa asiassa: miten järjestetään häät, miten lasta hoidetaan ja mitä ylipäätään pitää ottaa huomioon kun on raskaana. Eli toisin sanoen, ehkä tämä oppiminen jatkuu ikuisesti, mutta joidenkin silmissä minäkin voin olla aikuinen.

En mä aina voi tietää, mitä aikuiseksi tullakseen vaaditaan.

Kauhea paniikki

Syksyn hakuaika alkoi tänään ja ajattelin etsiä itselleni sopivaa opiskelupaikkaa. Minulla oli mielessäni yksi, mutta tarvitsin vielä ainakin kaksi muuta paikkaa, minne hakea. Ainakin lukiossa opinto-ohjaajani sanoi, että vähintään kolmeen paikkaan pitää hakea ja maksimissaan kuuteen. Ajattelin muutenkin, että jos en pääse ensimmäiseen, niin onpahan ainakin kaksi varasuunnitelmaa. Hetki sitten katselin ajattelemani opiskelupaikan hakuvaatimuksia ja iski kauhea paniikki.

Harkitsen tosiaan hakemista Haaga-Helian journalismialalle eli siitä valmistuisi medianomiksi ja pääsisi tekemään toimittajan hommia. Ainakin pääsisi kirjoittamaan. Selatessani Haaga-Helian nettisivuja, huomasin valintaperusteet, joita en ennen tajunnut katsoa. Maksimimäärä pisteitä on 100: 70 pistettä maksimissaan valintakokeesta ja 30 pistettä koulumenestyksestä. Laskin, että sain 16 pistettä koulumenestyksessä eli karvan verran enemmän puolet. Kauhein osuus kuitenkin oli itse valintakoe. Kuten yleensä, valintakoe kestää koko päivän ja siinä on kolme osaa: yleistietokoe, journalistinen koe ja ryhmähaastattelu. Kaksi ensimmäistä, no big deal, mutta ryhmähaastattelu...ei kamala. Tunnen jo nyt, kuinka jännittynyt olen siinä tilassa niiden muiden ihmisten kanssa. Kahdesta ensimmäisestä kokeesta saisin luultavasti ihan hyvät pisteet, mutta sisäänpääseminen tyssäisi ryhmähaastatteluun. Enkä oikeastaan edes saanut kauhean hyviä pisteitä koulumenestyksestä, joten sisäänpääsyni sen kuin hupenee.

Vaikka olinkin hyvin innoissani siitä, että hakuaika alkoi ja että minulla on mahdollisuus päästä opiskelemaan, silti en tiedä onko tämä nyt se oikea juttu. En tiedä pitäisikö hakea, mutta sanon itselleni koko ajan, että et menetä mitään, jos et hae. Tiedän sen, mutta on vieläkin se yksi asia, mikä enemmän sitä paniikkia aiheuttaa, nimittäin se tulevaisuus. Se oikea paniikinaihe on se, että mielessäni on vain yksi hakuvaihtoehto, enkä ole edes miettinyt muita. Olen tunnin verran yrittänyt etsiä minulle sopivaa opiskelupaikkaa, mutta niihin on joko haku vain keväällä tai sitten ne ovat hyvin kaukana pääkaupunkiseudulta.
Olen paniikin ja pelon sekaisessa tunnelmissa maannut sohvallani. Olen yrittänyt keksiä kaikkia mahdollisia opiskelupaikkoja, mutta pääni lyö tyhjää. Panikoidun siitä, kun en tiedä, mitä haluan elämälläni tehdä. Haluaisin oikeasti vain kirjoittaa, koska rakastan sitä ja koen olevani siinä hyvä. Mutta kirjailijaksi ei noin vain tulla. Pitää olla best of the best of the best. En koe olevani niin hyvä.

Se miksi ylipäätään ajattelin opiskelun aloittamista, oli se, etten pidä tämänhetkisestä työpaikastani. Aluksi pidin työstäni hyvin paljon, mutta kaikki muuttui, kun uusi linjastonjohtaja hyppäsi ratin taakse. Tämä tapahtui vuoden vaihteessa. Hyvin monet ihmiset ovat lähteneet, koska eivät ole yksinkertaisesti jaksaneet olla samassa työpaikassa. Viikko sitten lähti kesätyöntekijä, josta pidin hyvin paljon. Kahden viikon päästä työparini lähtee, eikä vielä ketään ole ottamassa hänen paikkaansa. Kaikki, joihin olen luonut edes jonkinlaisen yhteyden, ovat lähtemässä tai lähteneet.
Kerran eräs vanhempi nainen tuli kysymään, että miksi tulin töihin kyseiseen firmaan. Vastasin, että välivuotta pidän, en vielä tiedä jatkosta. Siihen nainen tokaisi nauraen: "Onhan täällä tosi moni sanonu olevansa välivuoden, mutta ne onki ollu täällä nelkyt vuotta!". En halua olla tuolla töissä neljääkymmentä vuotta, ellei työtäni vaihdeta kaksivuorotyöksi ja saisin parempaa palkkaa ja kohtelua. Tiedän etten saa haluamiani asioita, joten ajattelin lähteä.

Miksi en lähde nyt? Koska tällä hetkellä on hyvin huonot työmarkkinat, etenkin kun minulla on vain lukiopohja ja hyvin vähän työkokemusta. En mitenkään saisi mitään mielekästä työtä. Siksi ajattelinkin, että saisin sitä mielekästä työtä, kunhan ensin opiskelisin jotain hyvin mielekästä alaa. Ja tästä pääsemmekin takaisin aiheeseen, josta aloitin tämän kirjoituksen. Nämä ajatukset ovat vain pyörineet kehää, enkä ole päässyt mihinkään lopputulokseen.

En mä aina voi tietää vastauksia, etenkään näin vaikeisiin kysymyksiin.

Karma is a bitch

Olen lähes koko pienen ikäni noudattanut neuvoa: "Tee toisille, miten haluat itsellesi tehtävän". Olen tosin muuntanut sen muotoon: "Jos olet kiva toisille, niin toiset ovat kivoja sinulle". Vuosien varrella olen kuitenkin huomannut kuinka paskanmakuinen totuus on.

Jo ala-asteella jouduin huomaamaan tämän. Yritin olla kiva kaikille, mutta suurin osa käytti kilteyttäni hyväkseen. Kutsuin erään kaverin samalta luokalta syntymäpäivilleni, mutta hän ei tuonut edes lahjaa mukanaan. Hän sanoi, että ostaa minulle myöhemmin karkkipussin, jota odotan vieläkin. Usein myös annoin muiden ihmisten lainata värikyniäni tai annoin jopa vihkostani palasen, jos he pyysivät piirrustuspaperia. Ehkä pahin tapaus oli se, kun eräs luokkalaiseni tuli yllättäen minulle kylään (en edes tiennyt, että hän tietää, missä asuin) ja sillä välin kun kävin syömässä, hän vei minulta kaksi Tiimarin lahjakorttia. Yhden lahjakortin arvo oli viisi euroa ja yhteensä hän oli siis vienyt kymmenen euron edestä. Muistan, kun asia selkeni minulle, menin tietysti kysymään kyseenomaiselta tytöltä, että tietäisikö hän asiasta jotain. Hän väitti, ettei tiennyt mitään ja koska en halunnut syyttää häntä, annoin asian olla. Tietysti harmitti, että minulta oli viety kymmenen euroa enkä saanut syyllistä todistamaan tai edes korvaamaan mitään.

Yläasteella osasin jo hieman sanoa ei, koska tiesin, etten saisi mitään takaisin. Mutta lukiossa palasin taas samoihin tapoihini, koska kyseessä olivat täysin uudet ihmiset. Mikään ei kuitenkaan muuttunut. Ties kuinka monet kerrat annoin Buranaa jollekin, jolla oli kovat kivut. "Kiitti" oli vastaus ja jos joskus itse pyysin jotain, en saanut mitään. Lukiossa kuitenkin huomattava ero oli se, että halusin myös, että minua kuunnellaan, koska itse kuuntelen muita. Tämä oli se asia, joka hyvin harvoin toteutui. Jos jollakin oli jotain sydämellään, kuuntelin ja pyrin olemaan tukena. Oletin, että myös minulle tehtäisiin niin. Mutta ei. Siksi suljin sydämeni muilta, en halunnut kertoa huolistani, murheistani, onnistumisistani tai ylipäätään mistään. Miksi minun olisi pitänyt, jos kukaan ei kuitenkaan kuuntelisi?

Työelämässä tämä kuitenkin toistui, mutta vain yhden ihmisen kohdalla. Lounaan jälkeen annoin hänelle aina purkkaa, koska hän pyysi ja koska hän oli työparini, halusin olla kiva. Hän hyvin useasti sanoi, että ostaa minulle purkkaa myöhemmin, jota en koskaan saanut. Menin hänen mukanaan myös ulos tupakalle, koska hän niin vaati. En siis itse polta, menin vain seuraneidiksi. Taas kerran oletin, että kun olen kiva hänelle, voin pyytää häneltäkin jotain. Kerran olin eri koneella työskentelemässä ja minua alkoi hyvin paljon pyörryttämään. Pyysin työpariani menemään koneelle, koska koneenhoitaja tarvitsi työntekijää ja itselläni oli sen verran huono olo, etten pystynyt työskentelemään kunnolla. Työparini valitti, ettei hän pidä koneenhoitajasta tai ylipäätään kyseisestä työstä, mitä koneella tehtiin. Toisin sanoen, hän ei mennyt koneelle, vaikka pyysin. Lounaan jälkeen menin takaisin koneelle ja kerroin koneenhoitajalle tilanteesta. Hän onneksi oli ymmärtäväinen ja jopa toi minulle tuolin, ettei tarvitsisi seisoa.

Tämä saattaa kuulostaa siltä, että haluaisin takaisin kaikki ne Buranat, karkki/purkkapussit tai Tiimarin lahjakortit. Ei. Mietin vain, että miksi aina kaikki sanovat, että olkaa muille kivoja, niin muut ovat teille, mutta hyvin harva oikeasti noudattaa tätä neuvoa. Olen aina ollut kiva kaikille, jopa niille joista en ole pitänyt. Mietin, että miksi tämä tuhkimoefekti kuitenkin käy niin monelle, jotka ovat oikeasti todella kivoja (tuhkimoefekti = on kiva kaikille, mutta kaikki ovat ilkeitä sinulle). Mietin, että onko ihmisistä tullut niin itsekeskeisiä, etteivät he osaa antaa vaan aina ottavat.

Mietin myös, että onko tässä sittenkin kyse minusta. Ihmiset tietävät, että olen kiva ja siten osaavat vaatia asioita, koska usein vastaan myöntävästi. Ihmiset tietävät myös, etten osaa sanoa ei. Onko kyse sittenkin siitä, että ihmiset osaavat käyttää muita ihmisiä hyväkseen. Tai sitten vain kuvittelen.

Koko tämä teksti kuulostaa siltä, että itse olisin niin hyvä ja puhdas. Mutta itsekin osaan olla julma ja ilkeä. En aina sano kiitos. En pidä ovea auki muille. Otan isomman palan kuin muut. Tungen itseni väkijoukon läpi päästäkseni junaan. En jää auttamaan, koska en pysty tai halua. Ei kukaan ole täydellinen, ei siihen kukaan pysty. Mutta vaikka ei voikaan olla täydellinen, voi silti yrittää olla kiva. Olla se kiva kaveri, joka kuuntelee. Se, joka iloisesti tervehtii. Se, joka antaa Buranan. Se, joka hieroo hartioita. Se, joka on oikeasti läsnä.

En mä aina voi tietää, miksi mua alkaa ärsyttää tämmöset jutut kun on yövuorossa.

Appelsiinimehua

Eilen nuhani äityi sen verran pahaksi, että päätin mennä Terveystaloon hakemaan muutaman päivän sairaslomaa. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. En saanut kunnolla unta, koska heräsin vähän väliä siihen, etten pysty kunnolla hengittämään nenän kautta tai että räkää alkoi yhtäkkiä valua. Nukuin varmaan yhteensä viisi tuntia.
Olin varannut ajan työterveyslääkärille netissä kello kahdeksaksi, mutta koska en juurikaan saanut unta, nukuin sen ajan yli. Soitin heti herättyäni ajanvaraukseen ja varasin ajan kaksikymmentä vaille kymmeneksi. Menin ajoissa juna-asemalle, mutta tietysti Helsinkiin päin menevät junat olivat myöhässä. Päätin mennä bussilla, koska juna, jolla olisin mennyt, olisi ollut liian myöhään Myyrmäessä. Tässä välissä olin unohtanut yhden seikan: pääkaupunkiseudun bussiliikenne on uudistettu eli bussit on numeroitu uudestaan. Katsoin Reittioppaasta bussin, mutta en tiennyt, minkä pysäkin ohi se menee, koska en tiennyt edes, mikä linja se oli ennen uudelleennumerointia. Kun viimein löysin bussipysäkin, olin jo myöhässä ja bussikin oli myöhässä. Tai sitten se bussi, jolla minun piti mennä oli liian ajoissa.

Päästyäni viimein perille, menin ilmoittautumaan ja pahoittelin myöhästymistäni. Tiskillä ollut setä pyysi henkilöllisyystodistusta ja pian sanoikin, että tosiaan olen myöhässä. En edes ollut pahasti myöhässä, vain kymmenen minuuttia. Tiesin myös sen, että vaikka netissä ilmoitettiin aikani kestävän kaksikymmentä minuuttia työterveyslääkärin vastaanotolla, totuus olisi vain jotakuinkin viisi minuuttia. Tiskisetä ohjasi minut oikeean paikkaan, jossa heti työterveystäti sanoi: "Sä olet vähän myöhässä".
Jo kouluaikoina minua aina nolotti myöhästyä jostain, koska en yleensä myöhästele. Tällä kertaa minua nolotti vieläkin enemmän, koska olin nukkunut ensimmäisen ajan yli, mitä en yleensä tee. En kuitenkaan hirveästi selitellyt työterveystädille mitään muuta, kuin että juna oli myöhässä ja piti mennä bussilla. Ei hän kuitenkaan olisi uskonut, jos olisin kertonut hänelle koko tarinan. Totuuden.

Pikaisen tarkastuksen ja kyselyn jälkeen hän antoi minulle kaksi päivää vapaata, tämän päivän ja huomisen. Hän myös korosti, että levolla pitäisi tämä taudin tynkä lähteä. Olin jotenkin olettanut, että saisin koko loppuviikon vapaaksi, mutta kieltämättä olin jo paranemaan päin ja käyttäisin aikani vain lepäämiseen.
Käväisin työterveystapaamisen jälkeen Myyrmannissa, koska se oli ihan vieressä ja en ihan heti halunnut mennä kotiin, vaikka päätäni särki. Menin Cubukseen ostamaan mustan kukkapannan, jota olin pitkään kuolannut ja kaksi toppia. Sen jälkeen menin K-Citymarketiin ostamaan nuudeleita, koska vain K-kaupoissa myydään niitä tiettyjä nuudeleita, joita syön. Tietysti mukaan tarttui kaikkea muuta.

Kävellessäni juna-asemalle huomasin, että olisi pitänyt ostaa jotain juotavaa, koska kauhean korventava jano iski. Yhtäkkiä päähäni tuli kuva kylmästä appelsiinimehusta. En ehkä koskaan ole halunnut appelsiinimehua niin paljon. Kun pääsin junasta pois, menin heti juna-aseman vieressä olevaan S-Marketiin. En ostanut mitään muuta kuin appelsiinimehua, mikä oli outoa, koska yleensä ostan kaupasta vähän kaikkea, vaikken niitä tarvitsisikaan. Hinnaksi tuli euro ja viisikymmentä senttiä.
Heti kun pääsin kotiin, laitoin appelsiinimehupurkin pöydälle, avasin sen saksilla ja kaadoin sitä lasiin. Olisin voinut juoda sitä myös suoraan purkista, mutta se ei kuulu tapoihini. Juuri ennen kuin olin laittamassa appelsiinimehu lasillista huulilleni, pieni epäilys heräsi: ei kai tässä ole hedelmälihaa, sillä inhoan sitä. Epäilykestä huolimatta aloin antaumuksella juomaan. Kuinka helpottavalta se tuntuikaan. Raikas appelsiinimehu virtasi kurkustani alas kuin Niagaran putous. Otin vielä vähän lisää appelsiinimehua, koska ensimmäinen lasillinen ei sammuttanut janoani.

En mä aina voi tietää, miks mun yhtäkkiä tekee mieli niin helvetisti appelsiinimehua.

Tuskaa suussa

Olen pienestä pitäen kärsinyt aftoista ja kaikkien näiden vuosien varrella, olen ehtinyt tottua niihin. Töissä mainittaessani aftoista, työkaverini ihmettelivät, mitä ne ovat. Lyhyesti niille jotka eivät tiedä: ne ovat suuhun tulevia haavaumia. Laittaisin tänne kuvankin siitä, mutta ne eivät ole niin kauniita, joten ne ketkä uskaltavat, voivat googlettaa.
Tutkin hieman aihetta (luin siis Wikipediasta) ja sain selville, että niiden syntyperää ei tiedetä eli joillekin ihmisille ne tulevat, joillekin eivät. Kuulun siis näihin harvoihin ja valittuihin, mutta mitenkään kivalta se ei tunnu.

Pienempänä aftoja tuli suhteellisen paljon. Muistan kun imeskelin jotain oudon makuisia tabletteja, jotka ehkäisivät aftoja. Mielestäni ne eivät toimineet, koska aftoja silti ilmaantui kuin banaanikärpäsiä kesällä. Lopetin tablettien imeskelyn ja minulle ostettiin erikoishammastahnaa, joka kostuttaa kuivaa suuta. En huomannut oikeastaan siinäkään mitään apua, joten jossain vaiheessa siirryin takaisin tavalliseen hammastahnaan.
Ala-asteella minulla oli kaikista eniten aftoja ja niitä tuli usein poskien sisäpuolelle ja huulien sisäpuolelle. Välillä kun ne oikein ärsyttivät, saatoin pureskella ne pois ja suussa maistui aika usein veri. Niiden poispureminen ei oikeastaan auttanut mitään, se vain lisäsi tuskaa. Kuitenkin, yläasteella aftoja ei ollut läheskään niin paljon kuin ala-asteella, satunnaisia tapauksia vain. Lukiossa ei tullut sitten ollenkaan.

Mutta. Tämän parin kuukauden aikana aftat ovat palanneet monen vuoden jälkeen. Olin ehtinyt jo unohtaa, kuinka ikäviä ne osaavat olla. Tällä hetkellä minulla on viisi aftaa: kolme ylähuulessa (mukavasti rivissä), yksi kielen takana ja yksi kielessä. Kielen afta ei ole onneksi kovin iso, mutta se muljuu ikävästi.
Vaikka olenkin elänyt näiden pikku haavaumien kanssa lähes koko ikäni, en siltikään ole tottunut niiden tuottamaan kipuun. Jos niihin ei koske, ei satu ollenkaan, mutta koska minulla on kolme aftaa ylähuulessa, koen hyvin usein kipua: tällä hetkellä minulla on myös aikamoinen flunssa, joten joudun niistämään hyvin usein. Aina kun niistän, painan lievästi ylähuultani, kun painan paperia nenääni töräyttääkseni limat pois. Silloin sattuu. Myös silloin, kun pesen hampaitani, pitää olla hyvin varovainen, etten aukaise ylähuulen aftoja. Välillä myös syöminen on tuskaista.

En mä aina voi tietää, miks mun suuhun tulee jotain ylimääräsiä patteja.

Pelottava tulevaisuus

Kun olin pieni, halusin tulla isona laskuvarjohyppääjäksi. Kukaan ei kuitenkaan kehdannut kertoa, että se oli harrastus eikä ammatti, vaan asia valkeni minulle vasta vuosien päästä. Jossain vaiheessa halusin myös mäkihyppääjäksi, mutta minulle naurettiin, että en osannut hiihtää. Osaan, ihan oikeasti.
Vuosien varrella toiveeni muuttuivat: halusin olla sarjakuvapiirtäjä (tämä taisi olla kaikista pisimpään), hetken ajan halusin olla tarjoilija ja yhdessä vaiheessa haaveilin leipurin urasta. Olen nyt kaksikymmentä vuotta miettinyt, miksi haluaisin isona, enkä vieläkään tiedä.

Yhdeksännellä luokalla muistan kokeneeni kauheaa ahdistusta siitä, minne haen peruskoulun jälkeen. Tuntui siltä, että kaikilla muilla oli suunta elämässä, paitsi minulla. Niinpä hain lukioon saadakseni muutaman vuoden lisää aikaa miettiä tulevaisuuttani. Sama asia kävi abivuonna, kuin kävi yhdeksännellä luokalla: koin kamalaa ahdistusta, koska en vain tiennyt. Minua kiinnosti moni asia, enkä osannut päättää, minne suuntaisin. Hain yhteen ammattikorkeakouluun ja kahteen ammattiopistoon. Olisin päässyt sisään yhteen ammattiopistoon, mutta se oli kaikista viimeisin vaihtoehtoni, jonka valitsin vain sen takia, koska piti hakea vähintään kolmeen paikkaan. En siis päässyt haluamiini paikoihin opiskelemaan ja olin taas palannut lähtöpisteeseeni.

Nyt olen ollut jo kohta vuoden samassa työpaikassa ja harkitsen taas opiskelua. Totta kai voisin tehdä tuota työtä, mitä nyt teen, mutta vuoden vaihteen jälkeen siitä on tullut todella rankkaa ja epämiellyttävää. Lopettaisin melkeinpä heti kun voisin, mutta työtarjonta on ollut hyvin huono ja minulla on vain peruskoulu ja lukio pohjana eli hyvin monet paikat sulkeutuvat pois. Siksi olen harkinnut taas opiskelua.

Ongelma on vain se, etten vieläkään tiedä, mitä haluaisin tehdä isona. Haluaisin kirjailijaksi, mutta siihen ei ole erityistä koulutusta ja vain parhaimmat pärjäävät. En koe olevani paras, mutta koen olevani hyvä ja pidän kirjoittamisesta. Kovin moni onkin sanonut minulle, että minun pitäisi unohtaa kirjailijan ura, en tulisi pärjäämään.
Toinen ala, mitä olen ajatellut, on peliala. Olen hyvin kiinnostunut peleistä ja pelaamisesta (siksi minulla onkin erikseen peliblogi), mutta ainoa hyvä paikka opiskella pelialaa on Kajaani, joka on hyvin kaukana Vantaasta. Haluaisin tavallaan mennä sinne, mutta koko elämäni on täällä. Ja nyt tuli deja vu-hetki, koska perheeni suorastaan kiristi minua jäämään tänne. Kyllähän se harmittaa, että perheeni ei anna minun lähteä, mutta perheet ovat erilaisia: eräs ystäväni vain ilmoitti perheelleen muuttavansa Skotlantiin, eivätkä he pistäneet hanttiin.

Olen miettinyt hyvin paljon kaikkia mahdollisia opiskelupaikkoja, mutta silti jotenkin minua kalvaa se, että onko tämä sitä, mitä haluan tehdä. Tietenkään ei ole pakko työskennellä siinä alalla, mihin on kouluttautunut, mutta en haluaisin tuhlata elämästäni sitä kolmea vuotta lisää. Jotenkin kaikki ympärilläni olevat ihmiset ovat alkaneet ahdistella minua tulevaisuudesta ja tekisi mieli huutaa heille, etten tiedä.
En mä aina voi tietää, mitä vittua mun pitäis tehdä mun tulevaisuudella ja mun elämällä.